Ajatuksia, arjen ihanuutta ja kurjuutta. Tämä blogi ei suuria tarinoita lupaa, vaan elämäni pieniä suuria hetkiä. Blogin takana 21-vuotias tyttö. Blogista löytyy jotain satunnaista muutakin, mutta lähinnä puran mietteitäni. Muistathan minua kommentilla! :) Blogillani oli ennen eri nimi ja osoite, mutta yksityisyyssyistä muutin ne...
Kesätöitä pukkaa, mutta onneksi voin kerrankin sanoa olevani mukavassa paikassa töissä!
Selityksiä lyhenteille ja nimityksille:
Mölkkylandia - Kesätyöpaikkani vuosina 2007, 2008 ja 2009. Tehdas jolla valmistetaan mm. mölkkyjä - noita minulle niin ihanan tutuksi tulleita numeroituja kapuloita, joita on vilissyt käsissäni varmaan tuhansia - , ei mikään maailman mukavin työpaikka eikä nimeltään oikeasti Mölkkylandia.
T - Poikaystävä
E, K, A, H, V ja An - ystäviä
Muut mahdolliset yksittäiset isot kirjaimet muita tuttuja...
On ollut aika rankka ahdistus päällä pari viikkoa, enkä oikeastaan tiedä mistä se kumpuaa, mutta olo on ollut todella kamala. Onko se sitten työharjoittelu, joka väsyttää minua henkisesti, vai jokin ihan muu, enpä tiedä. Ajatusmaailmani on ollut kovin epätoivon värittämää, ja tulevaisuus ahdistaa minua kauheasti. Olen koko ajan huolissani asioista enemmän kuin on tervettä, enkä näe valoa tunnelin päässä, vaan pelkään että tunneli ei tule koskaan loppumaan.
Pelkään, että kun olen kerran mennyt masentumaan, en tule koskaan enää pääsemään siitä eroon. Pelkään nyt myös sitä, että minä en tule ikinä jaksamaan missään ammatissa, ja päädyn työkyvyttömäksi (luuseriksi) jo nuorena, kun en meinaa yhdestä työharjoittelustakaan selvitä. Pelkään myös, että joku päivä minä romahdan niin, etten jaksa enää nousta sängystä, ja pelkään, että se päivä ei ole niin kaukana kuin voisi luulla. Pelkään sitäkin, että itsetuhoiset ajatukset muuttuvat jossain vaiheessa suunnitelmiksi.
Ihan kuin olisin tikittävä kävelevä aikapommi, joka voi räjähtää minä hetkenä hyvänsä.
Huomaa, että on ollut viikolla aikaisia herätyksiä, kun tänään heräsin seitsemän jälkeen virkeänä, vaikken todellakaan mennyt eilen ajoissa nukkumaan. No, kai minä simahdan jossain vaiheessa uudelleen.
Eilen oli aika omituinen ilta. Istuimme T:n kanssa juttelemaan, juomaan parit drinkit ja syömään iltanaposteluja. Juttelu kuitenkin ontui, ja aloimme taas puhua tästä ongelmasta, joka on ollut suhteessamme läsnä alusta asti. Yli kaksi vuotta siis. Lopulta keskustelu kuitenkin kääntyi enemmän riitelyn suuntaan, tai no ei ehkä kuitenkaan riitelyn, mutta sanotaan nyt näin, että molempien sanat satuttivat toista, vaikka niitä ei esitettykään huutamalla ja raivolla. Minulle tuli myös hyvin syyllinen olo, koska T kertoi, että joskus olen niin vauhdikas puhumaan, ettei T saa edes tilaisuutta sanoa mitään väliin, kun jo vaihdan aiheesta uuteen.
Mutta eniten minua illan aikana satutti se, kun puhuimme siitä, että olenko todella sitä mitä T haluaa tyttöystävältä... Jotenkin puheeksi tuli huonot puoleni, ja T kertoi olevansa välillä väsynyt huonoihin päiviini, jolloin olen kyyninen, joskus äksy, "mikään ei ole hyvä" jne.
Tuo todella satutti. Totta kai tiedän, että se on totta, enkä muuta voisi väittääkään. Mutta kun ottaa huomioon, miksi minulla on niitä huonoja päiviä...
Masennukseni alusta, jonkinlaisesta romahduksesta, tulee kohta kuusi vuotta. Niiden vuosien aikana ajatusmaailmani ja tunnemaailmani mullistui, enkä ole ollut enää sama ihminen kuin ennen masentumista. Lukiossa aloin olla niin väsynyt elämäni epäkohtiin (muun muassa jatkuvaan hyljeksintään koulussa), että kipu kasvoi sietämättömäksi. Ja jokin suojakeino minulle oli kehityttävä - ne olivat pessimismi ja kyynisyys. Jouduin pettymään niin rajusti elämään, etten olisi kestänyt ilman epäluuloisuutta ja pientä tragikomiikkaa.
Minulle tuli eilen arvatenkin sellainen olo, että tajuaako T miten hankalaa minun on ylläpitää hyviä päiviä, varsinkin nyt, kun olen aloittanut terapiassa käynnin, kaikki vanhat asiat nostetaan siellä pintaan ja sitten ne jäävät alitajuntaani roikkumaan. Tunteeni ovat yhtä sekamelskaa, koska vanhat asiat ja niiden perusteellinen miettiminen nostavat paljon esiin vihaa ja surua. Ja tuo kyynisyys ja eräänlainen kiukuttelu nostaa päätään kun nämä tunteet tulvivat ylitseni. En vaan osaa surra itsekseni hiljaa, käpertyä kuoreeni täysin kuten joskus tein. Totta kai minulla niitäkin hetkiä tulee, mutta enpä tiedä onko se yhtään sen parempi... Tietysti se ei ärsyttäisi T:tä samalla tapaa, mutta onko sekään sitten kovin hyvä, että oireilen jatkuvasti alakulolla ja menen puhumattomaksi.
Vaikka sovimme eilen, ja tosiaan ei keskustelu missään vaiheessa yltynyt riidaksi vaikka puheenaiheet olivat vaikeita, olo on vieläkin vähän satutettu. En taas tiedä miten minun pitäisi arjessa elää, kun näköjään oirehdin mielenterveysongelmistani niin, että toinen kärsii. Mutta entä minun kärsimykseni? En tiedä onko minulla voimia ottaa tunteita vastaan sellaisina kuin ne ovat ja unohtaa suojakilpeni.
Oho, enpä ole vielä kirjoittanut yhtäkään merkintää tänä vuonna. Tämä olkoon ensimmäinen.
Koulu alkoi tiistaina, ja on ollut aika raato olo aina välillä, kun koulu alkoi niin intensiivisisenä näet intensiiviviiikon merkeissä. Nyt voi onneksi aloittaa viikonlopun, koska huomenna ei ole koulua. Sitten alkaakin ensi viikolla jo harjoittelu paikassa, joka vaikuttaa todella kivalta. Vähän silti jo jännittää!
Uuden vuoden alku ei ole ollut minulle mitenkään erityisen helppoa aikaa. Olen ollut useampana päivänä todella ahdistunut, ja jonkinlainen epätoivo puristaa koko ajan rinnassa. Pääsenkö minä ikinä sairaudestani eroon? En haluaisi syödä lääkkeitä. Ne turruttavat, saavat ahmimaan ruokaa ja vievät seksihalutkin. On vähän sellainen olo, kuin eläisi vain puolittaista elämää. Ei tunne mitään, suoriutuu vaan. Pitkästä aikaa minulla on myös pyörinyt päässä ihan kiitettävästi kuolema.
Jollain tapaa se olisi niin helpotus. Pääsisi pois. Kun yritän kuvitella tulevaisuutta, en vaan pysty näkemään asioiden olevan hyvin. Näen vaan itseni surkeana samana heikkona ihmissotkuna mikä olen nyt. Mitä syytä minulla on elää, jos mikään ei muutu ja joudun väsymiseen asti taistelemaan arjen läpi siinä missä terveet ihmiset jaksavat porskuttaa eteenpäin ilman suurempia ongelmia.
Olen niin väsynyt yrittämään olla vahva, toiveikas.
Viettelen parhaillaan syyslomaa, ja palasin kotiin pitkältä vierailulta vanhempien luota. Oli ihan ok olla maalla käymässä, mutta tänään oli mukavaa silti palata tänne. Kyllä tämä on jo koti.
Nyt vaan on kamala ikävä T:tä, normaalia enemmän. T:llä ei näet ole puhelinta käytössä koko viikkona, koska hän on leirillä ja ei viitsinyt ottaa uutta puhelinta metsään mukaan. T otti vanhan mukaan, mutta sepä ei ollutkaan enää toimiva. Nyt siis odottelen perjantaihin asti, kun porukka palaa leiriltä ja T saa taas puhelimen. Onneksi T sentään pääsee jo perjantaina lomille...
Eipä voi fiiliksiä kehua. T lähti taas takaisin armeijan nurkkiin, ja ennen T:n lähtöä oli vielä harvinaisen rasittava puhelu mutsin kanssa äsken. Huomaa taas, etteivät vanhempani tajua tilanteestani yhtään mitään, mutta kuvittelevat tietävänsä. Ja sekös minua ärsyttää.
vaikka vieressä on tilaa hän makaa omalla puolellaan eilen hän huomasi että seinästä irtoaa maali ja että ensimmäistä kertaa hän ei jaksanut odottaa eilen hän huomasi ettei enää jaksa odottaa minne katosi päivät joina et nähnyt mitään ilman että hän olisi nähnyt saman minne katosi päivät joiden aikana hän tottui hän tottui syliisi kasvit on kuolleet ruukkuihin hän istuu ajatuksissaan eilen hän ymmärsi ettei näkisi sinun palaavan ja että ensimmäistä kertaa hän ei tuntenut mitään minne katosi päivät minne katosi päivät joina et nähnyt mitään ilman että hän olisi nähnyt saman minne katosi päivät joiden aikana hän tottui hän tottui syliisi
*
En haluaisi myöntää tätä itselleni, mutta vähän tällainen fiilis on taakse jääneen viikonlopun jälkeen. Olen niin sekaisin tunteideni kanssa. En tiedä mitä tunnen, ja se ahdistaa koko ajan. Silti en edes jaksa ajatusta siitä, että minä ja T eroaisimme siksi, etten enää ole varma tunteistani.
V*tun lääkkeet! Tuntuu että en ole enää oma itseni enkä tunne melkein mitään mistään...
Ihme ahdistus tänään päällä, ja taisi olla jo eilen. Kai se on tämä suhde. Tuntuu että olemme T:n kanssa etääntyneet paljon. En enää kaipaa läheisyyttä, vaan olen vetäytynyt omiin oloihini enemmän kuin ennen. Hellyydenosoituksetkaan eivät tunnu oikeastaan miltään. Olen jotenkin turta.
Saa nähdä mitä armeija tälle tekee. Ehkä alan taas kaivata T:tä, mutta entä jos en ala...? Silloin on syytä pohtia, ovatko tunteeni kuolemassa?
Tätä paremmin ei kai voisi kappale fiiliksiäni tällä hetkellä kuvailla...
Ei kiva.
Huokaus ja suun mutristus. Maanantai saapui taas. Töihin pitäisi lähteä kohtapuoliin.
Viikonloppu on ollut kurja. Mitään erikoista ei sinänsä ole tapahtunut, mutta olen ollut kovin masentunut. Syitä alhaiseen mielialaan on luultavasti monia... Muun muassa se, että syntymäpäiväni oli jälleen kerran kuin yksi päivä muiden joukossa, T:n inttiin lähtöön on enää vajaa kuukausi, ja ajatus pyörii päässäni jatkuvasti. Heinäkuu pelottaa minua. Kaikki paikat ovat kiinni, jos tarvitsisin apua, jään tänne yksin, eikä ystäväni K:kaan ole paikkakunnalla. Olen siis ypöyksin.
Kai minua on masentanut myös työ jota teen, kun en oikein saa tulosta aikaiseksi. Viime viikolla sain jo muutaman kaupan, mutta edelleen hyvin vähän siihen nähden miten pitäisi saada. Voi hyvinkin olla, että jos en ala petrata tosissani, saan lähteä kävelemään ennen koeajan loppumista. Ja kun minulla ei oikein nyt ole voimia petraamiseen, kun hyvä kun jaksan edes käydä töissä ylipäätään.
Jos työt loppuvat heinäkuussa, siinä on se hyvä, että saan levätä kunnolla ennen koulun alkua. Mutta se huono, että sitten olen päivät pitkät yksin kotona.
Ähhhhh. Olen niin stressaantunut tuosta työstä, kun en yhtään tiedä, jatkuvatko ne vai eivät... Ei ole kauhean mukavaa aloitaa viikkoa tällaisilla fiiliksillä.
On taas vaihteeksi mieliala aika pohjalukemissa. Tuntuu niin kurjalta aloittaa viikko mukavan viikonlopun jälkeen, jolloin oikeasti kerrankin näki ihmisiä ja tutustui vähän uusiinkin. Nyt olen taas kotikaupungissa, yksinäisenä. Ja eivätpä nuo työtkään oikein jaksaisi napata nyt, kun viime viikko oli niin toivoton (en saanut yhtään kauppaa puhelinmyyntihommissa, ja olin ainoa uusien porukassa, jolle näin kävi... Jee...).
Masentaa. Masentaa nyt ihan liikaa. Enkä ole edes ihan varma että mikä. Soitin lääkärille ja sain ajan siirrettyä pari päivää aikaisemmaksi. Silti pitäisi jaksaa vielä yli viikko... Ja enpä tiedä mitä lääkärikään osaa tälle tehdä. Taas vahvempia lääkkeitä? V*ttu kun ne maksavat rahaa... Joka kerta kun syömäni lääkkeen milligramma-annos suurenee, suurenee myös hinta aika reilusti.
En meinaa jaksaa tehdä mitään, työharjoittelukin on nyt yhtä taistelua. En jaksaisi näytellä ihmisille olevani kunnossa.
En oikein tiedä miksi, mutta minua on masentanut nyt reilun viikon jatkuvasti mielialalääkkeistä huolimatta. Ne ovat toimineet aika hyvin aikaisemmin, mutta nyt eivät ole pitäneet mielialaa tasaisena.
Kai minua vaan masentaa jälleen kerran yksinäinen ja tylsä elämäni. Kun uudelta paikkakunnalta ei edelleenkään oikein ole saanut kavereita siinä missä monet muut ovat saaneet, alkaa tuntea olonsa aika säälittäväksi. Aina kun näen kaupungilla kaveriporukoita, tunnen itseni surkeaksi luuseriksi.
Jollain tapaa tunnen myös olevani taas niin yksin masennukseni kanssa. Ne ihmiset, jotka tästä tietävät, yrittävät kyllä ymmärtää, mutta minusta he eivät kuitenkaan kukaan ymmärrä pätkän vertaa, edes T.
Aivan kun olisin yksin, "ystävänäni" pelkästään masennus.
Tänään on ollut heti aamulla herätessä sellainen olo, ettei huvita yhtään, ei niin yhtään. Tänään menen tutustumaan harjoittelupaikkaan ja yhdeltä on lääkäriaika. Siinä ei vielä mitään sinänsä, mutta tuon jälkeen on viisi tuntia puhelinmyyntiharjoittelua. Olen kotona joskus kahdeksan jälkeen... H u o k a i s u.
Soittelin Mölkkylandiaankin kysellen kesätöistä, eikä osannut sanoa pomo juuta eikä jaata. Eipä siis voi kai luottaa siihenkään, että sieltä saisi edes kuukaudeksi hommia.
Pitäisköhän vaan vetää elämä ranttaliksi, jättää työt kokonaan väliin ja ottaa syksyllä opintolainaa pari tonnia? Tuntuu aika houkuttelevalta tällä hetkellä...
Lauantain tapahtumat (katso edellinen kirjoitus) saivat kyllä väistyä päästäni sunnuntaina erään toisen asian tieltä. Kuulin näet että meidän kissa-muori, maailman ihanin katti kuoli torstaina... Ilta meni aivan itkuksi, ja olo oli sanoinkuvaamaton. Eilen olin kuin haudasta noussut herättyäni. Tänään olen ollut jo yllättävän normaalissa kunnossa.
Se kissa oli minulla 2-vuotiaasta asti, ja eli melkein 18-vuotiaaksi. Se saattoi minua lapsena taksipysäkille, tuli vastaan iloisesti naukuen kun tulin koulusta, kehräsi öisin vieressä ja seurasi kaikkialle. En voi uskoa, että näiden vuosien jälkeen tuli se päivä, kun sen elämän oli päätyttävä. Kurkkuuni nousee vieläkin pala asiaa ajatellessani, vaikka olen jo päässyt pahimman surun yli.
Onneksi minulla ovat kaikki kauniit muistot jäljellä kissasta, joka oli todella ystäväni silloinkin kun elämäni oli maalla todella kolkkoa ja yksinäistä. Meidän välillämme oli uskomaton side, olimme erottomattomat. Kun jouduin syksyllä jättämään muorin muuttaessani, oloni oli todella surkea, varsinkin kun kuulin että Nikin kunto huononi radikaalisti muuttoni jälkeen. Olin aina onnessani kun sain helliä vanhaa kissa-kultaani kun kävin lapsuudenkodissa. Kauheaa ajatella, että kun menen sinne seuraavan kerran, Nikiä ei enää ole siellä. En voi enää koskaan silittää sen silkkistä turkkia, halata sitä ja kuunnella sen rakastavaa kehräystä.
On vähän sellainen olo, kuin sydämeni olisi murtunut.
Jälleen yksi niistä päivistä kun olen muille näkymätön. Luennolla "kaverit" eivät olleet varanneet minulle paikkaa siinä missä eräälle toiselle, joten jouduin istumaan yksinäni. Ruokalassa kukaan ei tullut samaan pöytään, vaikka pöydässä oli tilaa hyvin ja näistä "kavereista" yksi vilkaisi kyllä minua muttei tehnyt elettäkään, että olisi edes harkinnut samaan pöytään tulemista. Ja eipä tullut kukaan muukaan tuttu samaan pöytään, vaikka minut näkivät yksin syömässä. Menivät KAVEREIDENSA kanssa nääs.
En jaksa enää tätä pallottelua. Toisena päivänä kuulut porukkaan, seuraavana sinua ei edes nähdä. Haistakaa "koulukaveriseni" vaan v**tu. Olen sitten mieluummin vaikka yksin kun pahoitan mieleni jatkuvasti tuollaisesta.
Tänään on tentti, joka menee varmaan aika heikosti... Hirveän vaikea aihe ja kauheasti muistettavaa, ja siihen päälle olen tietysti lukenut melko laiskasti.
Eilinen psykologinaika oli todella rankka. Itkin pitkästä aikaa, ja sieltä lähdettyäni oloni oli musertunut. Minut sai niin pahalle mielelle se, kun psykologi alkoi puhua tavastani tarkertua negatiivisiin asioihin ja odottaa jonkin ihmeen ilmaantuvan sen sijaan, että saisin iloa pienistä hetkistä. Tuli vahvasti sellainen olo, että olen itse syypää nykyiseen olooni. Kaikki omaa tyhmyyttä. Psykologi käytti vielä niin rajuja sanoja kuin "epäonnistunut elämässä". Sellainen tunne minulla kyllä usein onkin, mutta tuntui pahalta kuulla se jonkun toisen suusta.
En tiedä mitä minun sitten pitäisi tehdä. Ottaa itseäni niskasta kiinni, hymyillä tekopirteästi, olla välittämättä paskasta jota sataa niskaan? Vaikealta tuntuu. Tiedän että olen itse ainoa ihminen, joka voi lopulta minut tästä kuopasta nostaa, mutta h**vetti kun se on vaikeaa. Minulla ei ole voimavaroja.
Eilen se taas iski vasten kasvoja - minä en ole saanut uusia kavereita täältä. Ja se sattui... Ystävänpäivä lähenee ja tunnen oloni aika surkeaksi. Mahtaako kukaan koulusta muistaa minua siinä missä muistavat niitä, joita pitävät kavereinaan? Joudunko mahdollisesti heittämään tekemäni ystävänpäiväkortit roskiin kun tajuan, ettei ole mitään ideaa antaa niitä kenellekään?
Ennen muuttoa mietin mikä olisi pahin painajaiseni, ja se on se, että jäisin ilman uusia kavereita. Kappas kummaa. Se toteutui.
Onneksi huomenna ei ole koulua, koska meillä on itsenäistä työskentelyä projektiin liittyen... Hehe, varmaan juu tuleekin taas paljoa tehtyä, noh, voisihan sitä vähän yrittää. Suunnitelin huomenna linnoittautuvani kotiin, en aio poistua edes kauppaan koska huomisen ruoat on onneksi ostettu. Voisi pitkästä aikaa vain olla.
En muista milloin viimeksi olisin vain ollut. Tuntuu että nykyisin aina olen tekemässä jotain, jos en muuta, niin tappamassa aikaani johonkin todella tyhjänpäiväiseen. Enkä oikeastaan kumma kyllä ehdi tehdä edes niitä asioita joista nautin (ennen). Luen vähän kirjoja siihen nähden miten haluaisin lukea niitä, en pelaile kuten ennen enkä oikeastaan kirjoitakaan. Joko minä siivoan, laitan ruokaa, teen koulujuttuja tai olen vaihtoehtoisesti täysin saamaton. Tuohon olisi hyvä saada muutos.
Masennus on ollut nyt onneksi vähän heikompaa. Uudet lääkkeet toimivat paremmin, kylläkin sivuvaikutuksia on taas ollut. Olen ollut rättiväsynyt ja ahminut kuin mikäkin sika. Jatkuvasti tekee mieli jotain. Mutta olen ollut vähän sosiaalisempi koulussa, innostunut enemmän ja jaksanut tehdä asioita paremmin.
Silti vieläkin tulee paljon niitä hetkiä, kun tunnen olevani niin yksin ja mahdottomassa tilanteessa masennukseni kanssa. Masennus on myrkyttänyt mieleni, tehnyt minusta kyynisen, passiivisen, lamaantuneen... Elän aivan liikaa oman pääni sisällä. Masennus on kuin ketju kaulani ympärillä, joka kiristyy aina välillä muistuttaen olemassaolostaan. Joskus se taas vähän höltyy, ja sitten kuristaa taas. Ja se ketju on jo syöpynyt lujasti kiinni, eikä tunnu irrottavan otettaan, koskaan.
En vaan jaksa enää uskoa että olisin onnellinen enää ikinä. Elämäni on niin hankalaa aina vaan, viisi vuotta tuskaa, aina vaan syvemmälle ja syvemmälle viiltävää tuskaa. Tuntuu kuin pelini olisi jo pelattu. Masennuin kerran enkä pääse siitä tunteesta enää pois. Arvatkaa vaan tekisikö mieli luovuttaa, jättää kaikki taakse ja siirtyä ajasta ikuisuuteen tai vaihtoehtoisesti lakata olemasta, miten se sitten onkaan.
On taas niin näkymätön olo, ja turha.
Huomenna pitäisi mennä kouluun. Kouluun jossa en merkkaa kenellekään mitään. Olen vain joku näkymätön tapaus, jota on usein vaikeaa edes huomata, ja vaikka huomattaisiinkin, ei jakseta kysyä "mitä kuuluu?". Apu, tieto sun muut kyllä kelpaavat, koska kilttiä ihmistä on helppo käyttää infopankkina, mutta minä itsessäni en ketään kiinnosta.
En ole tuntenut oloani vielä koskaan näin yksinäisesti kuin täällä. Haluaisin kuolla pois kitumasta.
Vuoden ensimmäinen kirjoitus. Tässähän tulee paineita.
Uusi vuosi meni mukavasti E:llä ja N:llä kylässä. Ilta oli aika rauhallinen ja keskustelupainotteinen, mikä oli mukava vaihtoehto sille örveltämisjuhlimiselle, jonka merkeissä varmaan joidenkin uusi vuosi suhahti ohi. Mutta voin sanoa, etten todellakaan ollut parhaassa vedossa. Lääkkeet ovat alkaneet häiritä yöuniani, ja monen tunnin univelka teki minut aika huonoksi seuraksi ainakin alkuillasta, varsinkin kun mielialani oli todella kehno. Onneksi piristyin loppuillasta.
Nyt on sitten taas uusi vuosi alkanut. Mahdollisuus aloittaa alusta, tai niin ihmiset ainakin tykkäävät ajatella. Minä en tiedä mitä ajatella.
Nuo lääkkeet, psykologilla käynti - asioiden kaivelu siis - saavat minut hajalle. Vaikka asioiden käsittely auttaa, ja lääkkeet vievät pahimman ahdistuksen pois, tunnen olevani sekaisin jotenkin... Vanhoista asioista puhuminen repii vanhat arpeni auki, ja lääkkeet tekevät minusta omituisen virkeän niin, että vaikka olisin ahdistunutkin, se ei oikeastaan näy kunnolla ulospäin. Ruokahaluni on mennyt todella huonoksi lääkkeiden takia, ja unettomuus (tämä yö oli poikkeus) on niin hajottavaa että... Tuntuu että lääkkeiden tekemät sivuvaikutukset vaan lisäävät ongelmia. Koska lääkkeet virkistävät niin, että yöunet menevät läskiksi, minun pitäisi alkaa syödä unilääkkeitä (resepti on jo odottamassa), mutten halua! Entä jos se tuo omat sivuvaikutuksensa?
Tämä on ihan karseaa. Psykologiajatkin ovat niin harvassa, että itsemurha-ajatukset ehtivät odotteluaikana vilistää päässä ihan kiitettävästi. Parastahan on, että ennen itsemurha-ajatukset ovat olleet minulla harvinaisia, mutta prkl nuo lääkkeet tekevät tätä! Itsemurha-ajatusten lisääntyminen näet kuuluu lääkkeiden yleisiin sivuvaikutuksiin, mutta niiden pitäisi tulla vain alkuvaiheessa, että enpäs sitten tiedä. Ehkä vahvempien lääkkeiden aloittaminen tekee sen. Ja sitten kun lopulta pääsen istumaan nojatuoliin, en enää tiedä mistä puhuisin. Tietenkin kyseessä on väliaikainen järjestely. Käyntejä on vain 1-5 (ollut kaksi), ja sen jälkeen ohjataan viikottaiseen terapiaan, jos tarve vaatii. Vähän epäilen ettei viidessä 45-minuuttisessa minun elämääni mullisteta, joten terapia kutsuu...
On ollut todella masentunut olo viime aikoina. Oloni on hetkittäin suorastaan sietämätön. Mieleni on täynnä ahdistusta, stressiä, kamalaa tyhjyyden tunnetta. Aivan kuin minua kaiverrettaisiin sisältä koko ajan. En osaa paikantaa mitään yksittäistä syytä masentumiselleni, mutta voin kyllä arvata mitkä tekijät olotilaani ovat ruokkineet; stressi koulun takia ja stressi siitä, olenko ylipäätään oikealla alalla, parisuhteen ongelmat, orpo olo uudessa kaupungissa, en ole saanut uusia ystäviä kuten odotin, ja lista jatkuisi ja jatkuisi.
Nyt olen jo ajautunut siihen pisteeseen, etten enää edes kerro T:lle kun minulla on paha olla. Ihan vaan siksi, että minulla on lähes koko ajan paha olla. En halua valittaa koko ajan kaikesta. Sitä paitsi tuntuu ettei hänellä ole hajuakaan sitä mitä käyn läpi. Olen näennäisesti niin vahva, mutta sisältä olen heikko.
Tuntuu että olen rakentamassa ympärilleni sitä muuria, jota rakensin lukioaikana. Syrjäydyin, jättäydyin pois kaikista tapahtumista, en halunnut nähdä ystäviä, enkä pitänyt juuri yhteyttäkään. Sulkeuduin omaan kuoreeni ja kiduin yksin pahassa olossani. Nyt olen tekemässä sitä samaa T:lle. Hakeudun pois hänen seurastaan, ja melkein toivon että hän lähtisi näkemään kavereitaan tai muuten vaan poistuisi kotoa. En jaksa esittää vahvaa hänen silmiensä edessä. Pelkään että työnnän hänet vielä niin etäälle, että suhteemme näkee sen takia viimeiset päivänsä.
En jaksa taistella masennusta vastaan. Tuntuu että ongelmat syöpyvät aina vaan syvemmälle. Olen elänyt masennukseni kanssa jo yli neljä vuotta, joskus se on ollut lievempää, sellaista että olen jaksanut pitää sen hallinnassa. Nyt se on taas menossa siihen, etten jaksa estää sitä ja se ottaa minusta vallan. Ja tällä kertaa oloni on jollain tapaa vielä kauheampi kuin koskaan ennen. Aivan kuin olisin täysin hukassa ja hajalla, ja vaikka kuinka huutaisin, kukaan ei kuule...
Viikko on ollut aika rankka. Meinaa iskeä jo nyt ahdistus kaikesta työn määrästä. On lukemista tentteihin, tehtäviä, oppimispäiväkirjoja, projekteja... Plaah. En uskonut että tahti olisi noin kova.
Tänään näen K:n pitkästä aikaa. Mukavaa päästä juttelemaan jonkun ystävän kanssa. Sosiaalilinjalaisista ketään en voi sanoa edes kaverikseni, vaikka olenkin tutustunut joihinkin. Joskus on kyllä niin orpo olo koulussa. Tuntuu että olen jatkuvasti ylimääräinen lenkki keiden kanssa tahansa olenkin. Kun koulu alkoi, en päässyt ujuttautumaan heti mihinkään porukkaan, ja nyt kun olen erääseen vähän yrittänyt, niin välillä tuntuu että olen vain ylimääräinen perässä roikkuja. Tässä porukassa olevien ihmisten kanssa kaksistaan olo on ihan ok, mutta heti kun mukaan tulee joku toinen tai kaikki ovat koolla, olen aikalailla ulkopuolella. Ketään ei kiinnosta minun juttuni ja olen melkein näkymätön. Että minä vihaankaan sitä tunnetta.
Niin kuin en olisi elämäni aikana saanut jo siitä tarpeeksi kärsiä? Mikä ihme minussa on vikana kun en kelpaa.
Ei hitto vie minkälainen mieliala tänään. Masentaa, ahdistaa. En ole ihan varma että miksi, mutta syitä taitaa olla useampi: ensimmäinen taakse jäänyt kouluvikko, eilinen keskustelu T:n kanssa ja ikävöimäni asiat vanhasta kodista...
Ensimmäinen kouluviikko on herättänyt aika ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta on kiva lähteä kotoa nyhjäämästä, tutustua uusiin ihmisiin ja saada jotain tekemistä, mutta mutta. Koko viikon on ollut vähän sellainen olo, että mitähän tästäkin nyt oikein tulee. Olenko kuitenkin liian ujo tuolle alalle? Olenhan minä toki rohkaistunut paljon siitä mitä olin joskus, mutta silti.
Myös ihmisiin tutustuminen on ollut vähän... Jotenkin tuntuu, että vaikka olenkin tutustunut joihinkin, kukaan ei silti ole kiinnostunut jutuistani sen kummemmin. Minulla on jälleen kerran, kuten joka v*tun kerta elämässäni kun joudun ikäisteni joukkoon, se olo että minussa on jotain vikaa. Että muut pitävät minua tylsänä/outona/inhottavana tjv. Välillä en jaksa ymmärtää että minkä h*lvetin takia... Yksinkertaisesti nytkin on ollut sellainen olo, että jos olen ollut jonkin porukan seurassa, niin olen ylimääräinen lenkkki jota kukaan ei kaipaisi mukaan.
No sitten tuo keskustelu T:n kanssa eilen. Se oli taas jotenkin vaan niin vaikea. Puhuimme jälleen siitä miksi miekkonen ei kerro juuri mitään itsestään minulle. Edelleenkin hän sanoo, ettei ole tottunut puhumaan itsestään, että se tuntuu hänestä hassulta. Mutta miltä se tuntuu minusta, ettei minulle kerrota mitään? Aika kauhealta. Aivan kuin minussa olisi jotain vikaa. Tunnen oloni jotenkin niin idiootiksi kun kerron hänelle vaikka mitä ja hän on joku helkutin mysteerimies. Mutta ketä voi pakottaa puhumaan itsestään jos sitä vaan ei osaa tai tajua tehdä?! Eilenpä siis sanoin että ehkä minun pitää vaan tottua tähän. Tuntuu vaan aika paskalta pelkkänä ajatuksenakin. Olen yrittänyt jo tottua siihen, mutta ei onnistu.
Tämä kaivertaa minua enemmän kuin T varmaan arvaakaan. Muutenhan meillä menee hyvin, mutta tämä... Välillä pelkään että jonain päivänä suhteemme päättyy tämän ongelman takia jollen minä totu tai hän ala aukoa suutaan enemmän itsestään.
Sitten tuo ikävä. Eniten ikävöin kissavanhustani. Olen saanut äidiltä moneen kertaan kuulla että raasu etsii minua vieläkin ympäri taloa naukuen suruissaan, ja on laihtunut, ei oikein syökään kunnolla. Minua itkettää kun ajattelenkin. Se kissa on minulle niin rakas ettei tosikaan. Olin 2-vuotias kun se meille tuotiin, ja aina olen sitä rakastanut kauheasti. Nyt olen kaukana siitä ikävä on järkyttävä. Ensi viikon viikonloppuna minun pitäisi viimeinkin päästä näkemään se. Mutta mitä se auttaa kun joudun taas jättämään sen vanhaan kotiin ihmettelemään minne katosin taas... Tuntuu aivan hirveältä. Entä jos se luulee vieläpä että palasin viimeinkin ja kun lähden taas se on entistä masentuneempi...
Että juu en voi mielialaani parhaillaan kehua, yhtään.
Ahdistaa. Miltein jatkuvasti. Kohta olen asunut tällä uudella paikkakunnalla rakkaani kanssa kaksi viikkoa, ja ahdistus sen kun kasvaa... Pelkään ettei tälle näy loppua.
Minähän halusin tänne! Minä taistelin tämän eteen! Pistin itseni likoon ylioppilaskirjoituksissa, loistin pääsykokeissa ja paiskin töitä koko kesän, unohtamatta parisuhteesta huolehtimista. Minä laskin päiviä muuttoon. Ja nyt, tunnen oloni kuitenkin onnettomaksi.
Olin pitkästä aikaa onnellinen tänä kesänä. Mutta nyt se on tiessään. En minä pimennossa koko ajan laahaudu, mutta liian monena hetkenä päivässä.
Toivon että asiat muuttuvat kun koulu alkaa ja tutustun ihmisiin (ainakin toivon mukaan...). Nyt olo on orpo, yksinäinen ja juureton. En vielä tunne tätä paikkaa kodikseni, eikä minulla ole ketään kavereita täällä T:n lisäksi. Ystäväni K sentään muuttaa tänne miehensä kanssa, mutta ei vielä vähään aikaan. Ja tokkopa K:lla kauheasti aikaa on säälittävälle ystävälleen, naimisissa kun on nykyään...
En tiedä mikä minua auttaisi. Jotenkin tuntuu että kaikki mikä vähän piristää, auttaa vain hetken. Koulun alku herättää ennemminkin ahdistusta kuin intoa, joten senkään suhteen en uskalla olla sinisilmäisen toiveikas.
Takaisin vanhaan kotiini en kyllä aio palata, vaikka sitä kaiholla välillä yhä muistelenkin. Taisin olla liian sidoksissa vanhaan kotiini, minähän rakastin sitä paikkaa, ainakin sitä luonnon läheisyyttä. Mutta ei kai tässä muu auta kuin odottaa ja katsoa miten asiat etenevät. En minä voi poiskaan muuttaa, joten pakko vaan tottua, ajan kanssa. Eniten vaan nyt pelkään, että löydän itseni taas siitä, mitä vastaan olen nyt taistellut puolisen vuotta. Masennuksen kourista.
T lähti hetki sitten ja olen aivan hajalla. Kun huoneeni ovi sulkeutui, en mahtanut kyynelille mitään, ja nytkin ne tunkevat väkisin silmäkulmista.
Oli niin ihanaa nähdä vähän pidemmän tauon jälkeen, mutta aika meni aivan liian nopeasti. Juuri kun ehdin taas kunnolla tottua rakkaani seuraan, hänen piti lähteä töihin. En olisi näin surkeana jos tietäisin että seuraavaan tapaamiseen olisi vain pari päivää, mutta kun ei. On jälleen edessä vähän enemmän päiviä kestettävänä.
Ja sinänsähän tämä on aika naurettavaa. Jotkut joutuvat kestämään jopa kuukausia erossa toisistaan, mutta ehkä nyt on niin hankalaa siksikin kun tietää tämän jatkuvan erossaolon loppuvan kohta. Yhteenmuuton jälkeen toista saattaa nähdä liikaakin.
Mutta sen saa huomata, että pieni erossaolo tekee joskus ihan hyvää. Olimme nähneet aika tiiviisti ennen tätä pidempää väliä, ja nyt olikin ihan erilaista nähdä. Oli kylläkin jokseenkin kummallinen olo, jotenkin vierastin T:tä aluksi kunnes taas sopeuduin.
Että osaakin olla kurja olo, ja noin tunnin päästä pitäisi raahautua taas töihin. Vielä kolme päivää edessä ennen lomaa. H*lvetti en jaksaisi. Eilen olin todella hyvällä tuulella töissä kun tiesin että oli viimeinkin se päivä kun T tulisi luokseni illalla, mutta nyt on sellainen olo että en jaksaisi yhtään töitä. En tiedä miksi, mutta töissä alan ikävöidä T:tä paljon enemmän kuin kotona. Ehkä siksi että juuri työt erottavat meidät, työajat kun ovat niin erilaiset että on melko mahdotonta nähdä usein.
Jos ikävöinnistä pitäisi keksiä jotain hyvää sanottavaa, sanon sen, että se ainakin osoittaa kuinka aitoja tunteet ovat. Jos ei heräisi koskaan mitään ikävää, olisi syytä olla huolissaan. Mutta samalla se ahdistaa rintaa - parhaillaankin - aika inhottavasti. Minulla pahin ikävä iskee aina juuri sen jälkeen kun olemme lähteneet eri osoitteisiin. Ja tämä aamu ei ole poikkeus.
Olipas paska päivä, ja aika paska viikonloppukin. Ainakin se alitti odotukseni.
Tänään aamulla T:n lähdön jälkeen itkin ja ei meinannut tulla töihinlähdöstä mitään. Töissä itsensä hymyilemään pakottaminen kävi suoranaisesta työstä kun mieliala oli jossain lattianraossa.
Ei ole mitään yksittäistä tekijää siihen, miksi olen näin surkeana nyt. Mutta tiedän kyllä mitä tekijöitä on.
Ensinnäkin, puolivuotispäivän kunniaksi järjestin mökille pienen yllätyksen. Tarjosin T:lle vastapaistettuja pikkuleipiä ja kahvia, ja illalla vielä kinkkupiirakkaa josta mies kovasti tykkää. Olin iloinen kun yllätykseni ilahdutti T:n, mutta illan mittaan sain tajuta, että minua ei muistettu mitenkään. En loukkaantunut, mutta hämmästyin. Luulisi nyt että hän olisi jotain pientä keksinyt, kun kuitenkin muisti mikä päivä oli kyseessä ja oli joskus jonain mikälie-kuukausipäivänä muistanut minua. Mutta ei nyt. Siitä tuli vähän omituinen olo, mutta sivuutin sen.
Sunnuntai olikin sitten aika järkyttävä. En keskinyt mitään puhuttavaa, tai jos keksin, aiheet olivat sellaisia että ne luettaisiin "näistä ei kannata keskustella" - aiheiksi, sellaisiksi siis että ne ovat vaikeita ja herättävät vaan outoja ajatuksia. Yhtäkkiä minua alkoi myös ärsyttää se, että olin nähnyt niin paljon vaivaa päivän eteen ja itse en saanut mitään spesiaalia. Illalla tuli vielä pisteeksi iin päälle jotain kinastelua, sinänsä naurettavasta asiasta.
Voin siis sanoa, että viikonloppu ei ollut ihan sellainen kuin odotin. Harmittaa vieläkin. Olin niin surkean näköinen kun tulin aamulla mökiltä pois ennen töitä että vanhemmatkin sen lukivat heti kasvoiltani...
Huomenna syntymäpäivät... Jotenkin se ei herätä mitään "jihuu!" -fiilistä. Melkein joka vuosi tunnen oloni vähän alakuloiseksi kun syntymäpäivät lähestyvät ja myös kyseisenä päivänä.
Olen pohdiskellut mistä se mahtaisi johtua, ja tuntuu että olen keksinyt syyn: kovin moni ihminen ei muista minua syntymäpäivänä, mikä kertoo siitä, että minulla ei ole kauheasti ystäviä. Oikeastaan minulla on vain kolme hyvää ystävää ja muutama kaveri, mutta nämä kaveritkaan eivät pidä oikeastaan mitenkään yhteyttä. Tietenkin on vielä nykyisin poikaystävä, T. Ei sentään tarvitse tänä vuonna pyöriskellä surussa syntymäpäivänä sen takia että se olisi "... vuotta yksin" -päivä kuten vielä viime vuonna...
En vaan ole onnistunut saamaan kaveriporukkaa ympärilleni. Kaikki kolme hyvää ystävääni ovat aivan tuntemattomia toisilleen, ja kovin erilaisia. Usein minua kaivertaa se, ettei ole mitään kivaa porukkaa. Juuri syntymäpäivien ja muiden kohdalla sen huomaa kuinka laimeaa on juhlia jos ei ole kunnolla väkeä... Joku kahdestaan juhliminen on jokseenkin tavanomaisen tuntuista.
Nykyisin tulee kyllä usein liityttyä T:n kaveriporukkaan, varsinkin kun yksi ystävistäni kuuluu samoihin piireihin poikaystävänsä kautta. Mutta sitten kun kyseessä olisi jotkut omat juhlat ei nyt ehkä tule mieleen kutsua puolituttua väkeä messiin...
Mutta ei tällä paikkakunnalla vaan ole onnistunut mikään kaveriporukan luominen. Tällä paikkakunnalla olen niin erilainen kuin muut ettei minua ole hyväksytty laumaan - ja nykyisin olen jollain tapaa kiitollinenkin siitä... Mutta onhan se tylsää. Toivottavasti kaupungissa olisivat asiat toisin sitten kun kotiudun sinne.
Pitäisi kai lopettaa tällainen synkistely omien syntymäpäiviensä alla. Mutta en vaan mahda sille mitään että syntymäpäivät vetävät minut väkisin surulliseksi. Huomenna ei ole luvassa mitään muuta erikoista kuin se, että T tulee ehkä täällä käymään. Saa nähdä kuinka moni niistäkin ihmisistä, joiden kuuluisi muistaa minua, unohtavat syntymäpäiväni kokonaan...
On taasen hieman huono päivä. Mieliala heittää härän pyllyä, väsyttää ja on hirveä ikänä T:tä joka on parhaillaan jossain kavereidensa kanssa.
Töissä on ollut aika rankkaa. Seitsemän aamut ja fyysinen työ ovat paha yhdistelmä tällaiselle rapakuntoiselle laiskimukselle, mutta kyllä tuo menettelee. Kylläkin kas kummaa sitä samaa hommaa olen saanut taas Mölkkylandiassa tehdä niin kuin aina ennenkin ja pomo kohtelee oudosti. Mökkkylandiastahan olen kirjoittanut hienot tarinat blogiini myös vuoden 2007 ja 2008 kesäkuussa.
On ollut kurja olo siitä asti kun T lähti täältä lauantaina. Molemmilla on töitä toukokuusta heinäkuuhun, ja nyt jo tuntuu inhottavalta tämä kun ei ehditä juuri nähdä, ainakaan niin paljon kuin haluaisimme. Pari kertaa viikossa. Uh. Olin lauantaina aivan itkuinen kun T lähti. Noh, johtuu se kylläkin siitäkin että keskustelimme ennen hänen lähtöään aiheesta joka sai minut itkemään vaikken olisi halunnut pillittää...
Tuli puheeksi eräs asia menneisyydestäni josta minun on nykyäänkin todella vaikeaa puhua. Siihen liittyvät asiat ovat varmaan arin kohta minussa. T kuitenkin kuunteli rauhallisesti, vaikutti kyllä että hän olisi suorastaan kärsinyt nähdessään minut sellaisena ja kertomassa asioista jotka saivat minussa aikaan niin voimakkaan tunnereaktion. Olisin halunnut käpertyä T:n syliin koko illaksi ja seuraavaksi yöksi, koska niistä vaikeista asioista puhuminen tuntui melkeinpä repivän jonkin vanhan haavan auki, ainakin minulle tuli todella surkea olo. Tuntui aivan kamalalta hyvästellä kun T kohta lähti.
Jotenkin vaan taas mietityttää, että miksi minun pitää olla näin hankala ihminen itselleni. Yleensä olen suht helppo ihminen muille, mutta itselleni sitäkin vaikeampi. Tänä keväänä olen ehkä edistynyt uusien elämänasennettani ja se on kohentanut mielialaani hyvin, mutta tulee aina näitä huonoja päiviä jolloin vaan tuntuu että on ylirankkaa olla minä.
Olen taas kipeä. Miten voi olla mahdollista?! Flunssa iski eilen ja ei ole tänään juuri helpottanut. Ehdin olla vain viikon "terve" (siksi heittomerkeissä että olin silti viime viikollakin nuhainen ja vähän yskin) edellisestä flunssasta, ja nyt iski toinen.
Tällä kertaa olo on vielä huonompi kuin viimeksi, varmaankin siksi että en ollut ehtinyt palautua edellisestä. Eilen väänsin itku kurkussa viimeistä ennakkotehtävää kun oli niin paha olo, mutta oli silti pakko tehdä sitä. Huomenna lähtevät viimeinkin postiin.
Tämä sairastaminen ottaa kyllä voimille myös muutenkin kuin fyysisesti... Inhottavaa kun on jumissa kotona taas, en voi nähdä ketään, en voi mennä ulos, enkä jaksa tehdä juuri mitään. Päässä sen sijaan velloo vaikka mitä ikävää...
Että on paha olo.
Miksi minun pitää olla näin herkkä ja tunteellinen, en jaksa tätä. Kaikki on yhtä kaaosta.
Mikä ihme minulla on kun jo eilisestä lähtien on tuntunut jatkuvasti että silmät ovat itkuiset vaikka mitään itkua aiheuttavaa en miettisi.
On tässä kyllä pari syytä kylläkin miksi minua voisi itkettää.
Ensimmäisenä tulee mieleen tämä tolkuton stressi, liittyen varsinkin huomiseen (ja sitä käsittelee äsken kirjoitettu toinen pätkä). Tunne-elämänikin on aivan sekaisin. En tiedä mitä tuntea ja mitä ajatella. Mielialani vaihtelee ylös alas.
Toinen tekijä voi olla se, että pelkään niin paljon että nyt kun minulle on tapahtunut jotain hyvää pitkiin aikoihin, niin kohta taas tapahtuu jotain kamalaa. Tähän saumaan en kestäisi mitään kovia vastoinkäymisiä. Kai minä eniten pelkään että jostain syystä T saa päähänsä hylätä minut tai teen tyhmyyttäni jotain, jonka takia kaikki menee pilalle.
On niin vaikeaa yrittää olla onnellinen, toivoa ja luoda tulevaisuudensuunnitelmia kun on ollut pitkään niin toivoton. Toivon kasvattaminen tuntuu niin suurelta riskiltä. Olen pohjimmiltani niin heikko että pelkään vielä räsähtäväni poikki kokonaan jos saan taas pettyä.
Jälleen minulla on se olo, että haluaisin paeta hetkeksi tätä kaikkea. Haluaisin kadota.
Tajusin vasta nyt kuinka väsynyt olen. Sekä fyysisellä että henkisellä tasolla.
Haluaisin tauon. Levätä. Hengittää rauhassa. Koota itseni. Mutta siihen ei ole aikaa.
Alkaa tuntua pahasti kehossa tuon kissan jokaöinen mourunta. Kuten myös se että olen jatkuvasti menossa ja tulossa. En ole pitkään aikaan nauttinut sellaisesta päivästä että antaisin laatuaikaa itselleni tekemättä mitään muuta. En ehdi harrastaa, en ehdi liikkua, en ehdi nukkua tarpeeksi. Kaikki aika menee kouluun tai yhteydenpitoon T:n kanssa, tai sitten tulee vain jumitettua.
Kun ylioppilaskirjoitukset ovat ohi, seuraava murhe on pääsykokeet ja ennakkotehtävät. En tajua miten jaksan muka kahlata tämän kevään läpi, kun päälle alkaa vielä työt (jos saan niitä).
En jaksaisi, en niin yhtään.
Kummallinen ahdistus päällä. Kaikki käy ahdistamaan.
Oikeastaan tämä alkoi jo eilen, ja jos en kuvittele se alkoi jo T:llä ollessa. Tuli todella kummallinen olo ja se ei mennyt ohi. Kotiin ajaessakin minulla oli aivan kamala olo ja se jatkui kotona.
Mikä karseinta, myöhään illalla sain oudon kohtauksen. Sydäntä alkoi yhtäkkiä vihloa niin rajusti että haukoin henkeäni. Silmissäkin alkoi sumeta, joten menin äkkiä lattialle makaamaan. Siinä minä sitten haukoin henkeäni varmaan muutaman minuutin kunnes kipu alkoi vähän hellittää. Sen jälkeen oli todella heikko olo ja pelkäsin että vihlonta palaa.
En tiedä oliko kyseessä vain ilmakupla joka meni mahasta sydämeen, mikä voi aiheuttaa sydänkohtauksen kaltaisen tunteen ja kivun. Vai oliko tuo jonkin sortin ahdistuskohtaus?? Pelottavaa se oli joka tapauksessa...
Oloni oli yhtä ahdistunut heti aamulla herätessä kuin eilen. Enkä oikein tiedä mistä tämä johtuu. Olen ahdistunut huomisesta pianotunnista, koska viime tunti oli niin hämmentävä... Olen ahdistunut koulusta, näistä preleistä sun muista. Ahdistaa myös ajatus lukulomasta koska pelkään etten saa luettua. Jatko-opintopaikkoihin hakeminen ahdistaa. Pääsykokeet ahdistaa. Jopa T:n läheisyys alkoi eilen ahdistaa. Jotenkin tuli sellainen olo että en halua että minuun kosketaan...
Olenko niin stressaantunut vai mistä tämä johtuu, en tiedä yhtään...
Aivan kamala olo. Päässä kiertää kaikki kehää ja tuntuu että pakahdun. Enkä kenellekään voi purkaa ajatuksiani... Tuntuu että olen aivan yksin. Kaikki kaverit on jossain niin ettei niiden kanssa voi jutella... No jaa. Eivät varmaan jaksaisi kuunnella vaikka olisivatkin tavoitettavissa...
Mikä v*ttu tässä on että jo toinen ilta putkeen kun iskee karmea ahdistus jota ei saa hillittyä millään.
Jännää kun tulee näitä hetkiä kun ymmärtää asioiden olevan päin honkia. Ja sitten ketuttaa. Ja surettaa.
Jotenkin tuntuu taas ettei mistään tule mitään.
Ahdistaa.
Ahdistaa koulu. Ahdistaa yksinäisyys. Ahdistaa ihmislaumat. Ahdistaa rahahuolet. Ahdistaa tulevaisuus. Ahdistaa jatko-opinnot. Ahdistaa muiden ihmisten onni. Ahdistaa vuoden vaihtuminen. Ahdistaa joulu. Ahdistaa eilinen. Ahdistaa tämänpäiväinen. Ahdistaa huominen.
Ahdistaa.
Pitäisi kai olla hyvällä mielellä, kun tuo Halloweenkin on tänään. Mutta lupaavasti alkanut päivä jotenkin lässähti, vaihteeksi. Eilen taas valvoin kun pyöri päässä niin ikävät jutut. Saa nähdä kuinka tulee tänään valvottua. Veikkaisin että aivan liikaa...
Eilen taas sen tajusin kuinka tyhjää elämäni on. Ei siinä ole mitään ideaa suoraan sanottuna. Tuntuu että ympärilläni olevat ihmiset ovat löytäneet jotain, joka kannattelee elämän myrskyjen yli ainakin jotenkin. Jokaisella ystävälläni on tällä hetkellä jotain elämässään, mikä on hymyilemisen arvoista. Mutta minä ryven yhä mutakuopassani niin kuin aina ennenkin.
Kiinnostaisi tietää löydänkö ikinä jotain hienoa elämääni, tai löytääkö se jokin minut. Tuntuu että olen olosuhteiden uhri. Tapahtumat ennen syntymääni, yksinäinen lapsuus, ala-asteella kiusatuksi tuleminen, jyrkät vanhemmat, lukio ja sen ilmapiiri... Kaikki nuo ovat vaikuttaneet paljon nykyiseen minään. Tunnen jotenkin olevani viallinen ja vääränlainen.
Kirjoittaminen on yksi niistä harvoista asioista, joka jaksaa ainakin jossain määrin kiinnostaa minua. Eipä minua mikään muu enää kiinnostakaan. Mutta nyt ei oikein tee enää mieli kirjoittaa tänne blogiinkaan, kun tuntuu että joka tuttu kuitenkin tihrustaa näitä juttujani. Noh, ihan samahan se sinänsä. Mitä väliä... Eipä tänne mitään erikoista ole kirjoitettavana.
Yritän luottaa siihen, että kun pääsen pois tästä tuppukylästä, alkavat pilvet purjehtia pois Auringon edestä. Mutta siinä missä se on ainoa oljenkorteni, minun pahin pelkoni onkin, että mikään ei muutu kun vaihdan viimein maisemaa...
Olipa turha päivä. Ja on turha olo.
Kaksi oppituntia (75 min.) koulussa ja kuitenkin olin vasta puoli neljän jälkeen kotona. Ensimmäisellä tunnilla häröilin kuvisdiplomin kanssa, ja meinasi vähän taas hermot mennä... Sitten hyppäri. Sitten äidinkielen tunti jolla ei ollut opettajaa - toisin sanoen tehtäviä ja lopputunti jumitusta. Sitten taas hyppäri. Ja sitten sellaiset n. kaksikymmentä minuuttia turhaa löpinää penkkareista.
Päivän paras oli, kun eräs vuosikurssilainen ei muistanut nimeäni, ja sitä piti kysyä. Ai minäkö ulkopuolinen, mitäänsanomaton ja se, joka unohdetaan..?
Huomenna pitäisi mennä terveysasemalle varaamaan aika lääkärille, kun on silmissä jotain häikkää. Näköpiirissä jatkuvasti kummat laikut. Niin ja oudosta päänvihlonnasta pitää myös sanoa. Hohhoijaa.
Tänään sain taas osuvan muistutuksen siitä, miksei ikinä kannata odottaa jonkin hyvän asian tapahtuvan minulle. Tämä on niin uskomattoman outoa. Jo niin monta kertaa minulle on käynyt näin. Että heti kun annan pienen kolon mielessäni toivolle, pettymys iskee vasten kasvoja jo seuraavana päivänä tai jopa kerran samalla minuutilla, enkä nyt valehtele, enkä puhu jostain yo-kirjoituksista... vaan jostain joka merkitsee minulle "hieman" enemmän.
Tuntuu että jotkut saavat kaiken ja minulle ei jää mitään. Minut on kai tuomittu epäonnistumaan joka v*tun asiassa jota yritän tai haluaisin. Aina saa turpiinsa kun yrittää ajatella edes hieman valoisammin.
Wihii. Huomenna englannin kirjoitukset, ja en ole lukenut niihin ollenkaan. Saa nähdä miten menee. Olen surkea yo-vihkojen teossa. Aina kun mietin monivalintoja, valitsen juuri sen mikä on väärä. Ainekirjoitus menee ihan jees, muut päin metsää.
Voi elämätä miltä on kaikki taas tuntunut lähiaikoina. Mikään ei huvita, mitään ei jaksa. Noh, sehän ei sinänsä merkitse mitään uutta, mutta sitä tunnetta on nyt ollut pelottavan paljon ja kauan. Mietityttää myös kaikki asiat. Yksikin ihmissuhde lisää tuo heti mukanaan uudet ongelmansa. Ja tilanne vanhempien ystävien kanssa tuntuu muuttuvan jatkuvasti. Yhden kanssa meinaa mennä hermot kun on niin suuna päänä omista suunnitelmistaan, jotka ovat niin suuria ja hienoja ja. Plaah. Minulla ei ole mitään suunnitelmia. Ainoana suunnitelmana on selvitä tästä yo-paskasta ehjin nahoin ja sitten miettiä mitä elämällään tekisi.
Pitäisi olla jotain mistä voisi unelmoida, joka antaisi voimia. Mutta kun minä vaan haluaisin paeta koko maailmaa...
Sataa sataa ropisee.
Olipa kauhea koulupäivä. Ihan oikeasti. Huonompaa päivää on vaikea kuvitella.
Ensinnäkin, tänä vuonna en saa sellaista korvessa asuvan matkatukea kuten viime vuonna. Kiitosta vaan, olisivat tulleet ne rahat tarpeeseen kun bensa ei ole ilmaista. Toiseksi, alusta alkaen kävi selväksi, että näistäkin kolmesta jaksosta jotka ovat jäljellä tulee aivan kauheita. Töitä on vielä enemmän kuin viime vuonna. Varsinkin tämä ensimmäinen jakso on suorastaan helvetillinen, koska kaiken raatamisen päälle pitää lukea kirjoituksiin. Lisäksi pianoharrastus vie aikaa ja tänä vuonna joudun istumaan myös musiikinhistorian tunneilla.
Tuli sellainen tunne etten millään selviä tästä, etten jaksa. Jo tämänpäiväiset ensimmäiset oppitunnit saivat minut voimaan pahoin kun sain kuunnella mitä kaikkea "ihanaa" pikku hommaa on luvassa. Tekisi niin mieli luovuttaa tämän lukion kanssa, pistää vaan kaikki läskiksi. Olen niin väsynyt tähän ainaiseen itsensä huomiotta jättämiseen, kun ei ole enää aikaa itselle ollenkaan. Kaikki aika uhraantuu kouluun. Ja elämä on lyhyt.
Iski vaihteeksi kauhea ahdistus kun kaveri lähti kotiin neljän jälkeen. Sen jälkeen olen vaan murehtinut, murehtinut ja murehtinut. Tuntuu taas että kaikki on niin päin puita ettei tästä tule ikinä mitään. Kohta alkaa viimeinen lomapäivä ja kouluunpaluu masentaa ja ahdistaa hirveästi. En ole valmis palaamaan taas sinne... En ole valmis taas raatamaan niska limassa, tuntuu että olen liian väsynyt kaikkeen.
Yöllisissä teksteissä on aina sallittava angst...
Äsken yritin taas kerran hieman avautua ahdistuneista ajatuksistani vanhemmille mutta mitään muuta en saanut kuin sitä samaa paskaa niskaan kuin aina. Ei tullut ainakaan mitenkään kovin kannustettu olo, jopa entistä ahdistuneempi. Kuulemma pitäisi huomenna herätä kahdeksalta että jaksan nousta kouluun... Joo - helppoahan se, kun nukuin viime yönä ihan huonosti, ja nyt taas kaikki ongelmat valvottaa. Ei tästä mitään tule... Alkaa taas niin hyvissä viboissa tämä koulu, v*ttu.
Nämä on niin syvältä ahterista nämä mielialan muutokset. Vielä viime viikolla oli aika mukavat fiilikset, mutta eilen iski taas joku outo ahdistus, liittyen varsinkin erääseen arkaan asiaan. Nyt otankin riskin ja kirjoitan aiheesta joka luetaan todella henkilökohtaiseksi. Jos joku tuttu tämän lukee, ei sinänsä haittaa, koska he luultavimmin tietävät näistä asioista. Jos joku netissä pyörivä ihminen tätä lukee niin ei sekään juuri haittaa, koska hän ei TOIVOTTAVASTI tiedä kuka todella olen... Anteeksi muuten tuosta tyhmästä otsikosta, en meinannut millään keksiä mitään. Nyt itse asiaan.
Mitenköhän tämän aloittaisi. No, mennään suoraan siihen mitä tapahtui ennen kuin synnyin. Päivälleen kaksi vuotta ennen syntymääni syntyi siskoni, jota en ole ikinä tavannut. Hän näet kuoli n. puolen vuoden ikäisenä, ja se satutti perhettämme kovasti. Minulla on myös kaksi selkeästi vanhempaa isosiskoa, ja heihinkin tämä on jättänyt arpensa. Aina puhuessaan siskostamme heidän äänestään kuultaa kaiho ja ikävä.
Toinen siskoni on sanonut, että minun syntymäni nosti perheen takaisin jaloilleen, ja siksi voisikin uskoa, että olen ollut korvaamaton perheelleni ja minua on kohdeltu siksi aina kultaisesti. Mutta näin asiat eivät valitettavasti olleet... En pienenä tajunnut sitä, mutta isäni oli todella kylmä minua kohtaan ainakin jossain vaiheessa, ja uskon sen johtuvan siskoni kuolemasta. Ja kun kasvoin, olen usein löytänyt itseni ajattelemasta, että ovatko kaikki pettyneitä minuun. Pettyneitä myös siihen, ettei siskoni elä minun sijaan.
Tätä on hirveää ajatella, ja ajattelen sitä jatkuvasti. Kauan olen miettinyt, että jos siskoni ei olisi kuollut, en olisi tässä. Olen lapsi, joka hankittiin korvaamaan toinen, välillä melkein tuntuu etten edes ole perheenjäsen. Minusta ei ole edes valokuvaa kirjahyllyssä siinä missä siskoistani (edesmennyttä lukuunottamatta) on.
Elämäni lähtökohdat ovat niin lannistavat, että siksi olen kärsinyt jo pienenä pahasta olosta ja yksinäisyyden tunteesta vaikka minua ympäröi perhe. Aina kun olen voinut oikein pahoin, olen miettinyt, että miksi ihmeessä siskoni piti kuolla, ja minun syntyä. Minulle on sanottu, etten saa ajatella sillä tavalla, koska minut olisi saatettu siltikin hankkia. Mutta nyt kesäloman aikana äitini sanoi, ettei hänellä ja isällä ollut tarkoituksena hankkia kuin kolme lasta. Toisin sanoen en istuisi kirjoittamassa tätä jos siskoni eläisi. Etkä sinä siellä kuluttaisi elämäsi kalliita sekuntteja tämän lukemiseen.
Harva varmaan syntyy tällaiseen tilanteeseen. Kun pitäisi täyttää jonkun paikka. On kovin vaikea kuvailla tunteitaan tästä aiheesta kun ne ovat niin sekavat. On sellainen tunne, etten ole toivottu lapsi, vaan olen joku, joka nyt vaan on tässä siksi, että se toivottu lapsi kuoli.
Voisi kuvitella, että jos vanhemmat ovat joutuneet tällaiseen tilanteeseen, he kertovat lapselle että häntä rakastetaan omana itsenään, eikä kenenkään kloonina. Minulle näin ei oikeastaan ole sanottu. Ei ihme että olen aivan tunnevammainen, koska kun olen tätä pyörittänyt päässäni parin päivän aikana, olen saanut huomata, että tämä on vaikuttanut niin paljon elämääni, siskoltani elämättä jääneeseen "elämääni", että uskon melkein kaiken pahan olon pohjautuvan siihen. Siskoni piti kuolla, että minä sain elämän. Tuntuu kuin tämä kaikki olisi minun vikaani. Ja sitten joku kehtaa tulla saarnaamaan että minulle annettiin elämän lahja! Aha, ai siis siskoltani se riistettiin, ja tyrkättiin minulle. Minähän olen siinä tapauksessa vähän kuin murhaaja.
Olisin onnellinen jos jollain olisi jotain painavaa sanottavaa, joka antaisi voimia näiden kamalien ajatusten keskelle. Tuntuu etten edes pysty puhumaan tästä kenellekään, eikä kukaan jaksa minua kuunnella... :'(
Loma se on juossut karkuun kovalla vauhdilla. Vaikka sain nauttia lomasta ruhtinaalliset kuusi viikkoa, tuntuu ettei se ole aika eikä mikään. Ja on koko ajan ollut sellainen olo, että on koeviikon viikonloppu, kun on pitänyt lukea. Ja arvatkaa olenko todella kunnolla lukenut? No en tietenkään... Kiitos sen olen nyt hieman verenmaku suussa tässä kun loppu loma meneekin kirjojen kanssa nyhräämiseen ja siltikään aika ei meinaa riittää. Jeejee.
Juttelin äsken puolisen tuntia lukiosta, kirjoituksista ja muusta pask- sori yleissivistyksestä porukoiden kanssa. Siinä puhellessa tajusin kuinka tyhmä olen. Olipa tyhmää mennä lukioon, kun en siellä kuitenkaan kovin kehuttavasti pärjää, pelkkä häpeän pilkku koko v*tun neropatti-vuosikurssille. Varmaan tulee menemään kirjoitukset ihan päin kuusimetsää. Voi hyvä tavaton... Ihme jos pääsen edes mihinkään jatkopaikkaan kun paperit tulee olemaan niin kehnot.
Ja jos ajatellaan käytännössä - lukiohan on periaatteessa sosiaalinen itsemurha. Sen jälkeen kun menin lukioon, minusta tuli tällainen ihme friikki joka kotona nyhjää ja murehtii mitä hommia on tekemättä. Kiitos kolmannen lukuvuoden, en osaa enää edes nauttia kesälomastani, vaan omatunto alkaa kuristaa heti kurkusta jos vähänkin työntää syrjään velvollisuudet.
Ja kun tässä äsken mietin, niin tajusin taas jotain kovin hämmentävää. Mikään tavoite, mikään tulevaisuuden haave, mikään kannustin ei aja minua menestymään kirjoituksissa. On vaan sellainen olo, että olen koko lukioajan istunut koulussa vasten tahtoani ja en ole hyötynyt siitä juuri mitään. Ihan kuin en olisi siellä itseäni varten, vaan jostain aivan muusta syystä.
Olen väsynyt lukemiseen, pikkujuttujen muistamiseen, ulkoa opetteluun. Tuo kaikki tuntuu tällä hetkellä niin turhalta. Alkaa vaikuttaa siltä, että yliopistot saavat minun osaltani jäädä - ei sen puoleen tokkopa pääsisin yhteenkään niistä. Opiskelu ei vaan yksinkertaisesti ole minun juttuni. En ole tiedonhaluinen, en ole innokas oppimaan uutta. Inhoan koko touhua. Tälläkin hetkellä päässä pyörii vaan kaaos, epätoivo ja levottomuus kun yritän jotain takoa päähäni. Tuntuu niin turhalta touhulta, kun mitään en kuitenkaan tunnu oppivan.
Laiska ja tyhmä ja saamaton.
En tajua tätä. Muutaman, ehkä neljän päivän sisällä minuun on iskostunut jotenkin kauhea rakkaudennälkä ja tuntuu ettei se vaikene. Ja rakkaudennälkä ei ole helppoa yksinäiselle... Se on suorastaan raastavaa.
Elämän hienot hetket, onnistumiset ja ilot, miltä ne oikein tuntuvat jos niitä ei saa jakaa jonkun ihmisen kanssa jolle on antanut sydämensä? Ne tuntuvat tyhjiltä. Ystäviähän minulla on, mutta se on vähän eri asia se...
Ihmisethän pystyvät uskottelemaan itselleen, että yksinkin pärjää ihan hyvin, vaikkakin sen ajatuksen omaksuminen vaatii aikaa ja pienoista aivopesua. Mutta välillä totuus iskee vasten kasvoja nykäisten ilkeästi sisuskaluista - olet yksin, sitä asiaa ei mikään muuta, vaikka kuinka lähimmäiset tuputtaisivat filosofioitaan "kyllä vielä joskus" ja olet uskotellut itsellesi ettet tarvi ihmistä vierellesi. Minä olen aivopessyt itseäni jo jonkun aikaa, koska jos miettisin joka päivä sitä, etten ole rakastunut, varmaan tulisin hulluksi (tai hullumaksi kuin olen).
Tuntuu että olen tullut jonkun tien päähän. Etten voi jatkaa tätä. Tai ainakin jotain on tehtävä. Mutten tiedä mitä. Päässäni on raivonnut oikea hullunmylly muutaman päivän ajan. Mielentila vaihtunut kiihtyneestä lannistuneesta, rauhattomasta passiiviseen, tunteettomasta yliherkkään. Oikea katastrofi.
Sen ainakin tiedän, että rakkaus ja onnellisuus kulkevat käsikädessä. On vaikea nauttia kummastakaan ilman toista. Onnellisuus ilman rakkautta on onttoa ja hieman merkityksetöntä, ja rakkaus ilman onnellisuutta johtaa epäröintiin ja vaikeuksiin rakkauden tuoman jatkuvan sosiaalisen kanssakäymisen kanssa. Ja en minä ainakaan voi kuvitella olevani täysin onnellinen ilman rakkautta...
Nyt hetkeksi näissä tunnelmissa lupa oikeaan siirappi-lällyilyyn... :P
Kyllä tuli ajotunnista turhautunut olo. Kolmas ajo kaupungissa ja aika pepulleen meni... Aina samat tyhmät virheet ja samat kiusalliset tilanteet. Kotona pääsi itku kaikesta turhautumisesta, oikein kunnon itku pitkästä aikaa, ihan kyyneleet putoilivat lattialle saakka... Tip tip vaan kun putoilivat.
En ole saanut taaskaan luettua kokeisiin, tällä kertaa huomisiin enkun kokeisiin joihin on hirveästi luettavaa ja olen ehkä lukenut kahdeksasosan. Säälittävää. Mitenköhän meinaan oikeasti selvitä tästä kaikesta kun olen tällainen laiska paska. Tai liian väsynyt ja ärsyyntynyt ollakseni muuta kuin laiska paska.
Blogimerkintäni ovat nykyään pelkkää vikinää ja valitusta. Olen kovin negatiivinen henkilö, vaikka luonnossa olen kovin, KOVIN erilainen. Ei varmaan moni uskoisi mitä kaikkea vapaa-ajallani kirjoittelen kieroutuneeseen blogiini kieroutuneesta ajatusmaailmastani. Tai sitten ympäristö saa minut kovin tyytymättömäksi. Kyllä on ainakin tullut mietittyä lähiaikoina että oliko mitään järkeä mennä lukioon, kun siellä olo vaan ottaa päähän ja opiskelu ei maistu. Amis olisi ollut niin helppo vaihtoehto, ja voisin olla ihan muualla, tuntea uusia ihmisiä, ottaa rennosti ja tehdä nuoruuteni aikana muutakin kuin lukea englannin kokeeseen.
Voihan kakkeli.
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Olen kuoleman väsynyt. Meinasin nukahtaa koulussa. Ja huomenna olisi ensimmäinen teoriatunti autokoulua 15.15. - 18.00. Ah. Pääsisin muuten kotiin jo yhdeltä.
Ensi viikosta tulee vielä ihanampi, koska autokoulun vastaanottovirkailija vai mikälie onkaan antoi totaali-väärää tietoa kurssin alkamisajankohdasta. Hän sanoi sen alkavan 13.3., mutta se onkin alkanut jo helmikuun lopulla! Nyt minun siis pitää mennä 17.3. alkaville maanantaisille ja tiistaisille tunneille korvaamaan ohi menneet tunnit. Ensi viikolla on siis kaiketi kolme teoriatuntia.
*Pitkä huokaus*
Tuli todella surkea olo eräästä jutusta, en kylläkään halua kertoa että mistä... Liittyy erääseen valokuvaan josta huomasin jotain, joka sai minut surulliseksi. Ja huomaamaan jälleen yksinäisyyteni.
Koko loman olen tuntenut oloni kovin yksinäiseksi. Joka ilta oikeastaan. Vaikka takana olisi mukavakin päivä, illalla on paha olla. Silloin yksinäisyys korostuu. Myös aamut ovat usein raskaita. Tämä oli taas niitä päiviä jolloin mikään ei tunnu hyvältä. Parasta kai alistua siihen.
Sarkastinen varoitus: Jos tunnet olosi juuri iloiseksi etkä halua pilata fiiliksiäsi, ole hyvä ja poistu. Jos taas kuulut kaltaisteni surkuttelijoiden joukkoon, lukeminen voi a) aiheuttaa ahdistuskohtauksen, b) aiheuttaa myötätuntoa/naurunhekotuksia ("mikä tollo"), c) saada sinut huomaamaan että jollain menee paremmin/huonommin kuin itselläsi, d) saada sinut hulluksi kaikesta teiniangstista tai jostain sen tapaisesta. Jos sinua muuten vain kiinnostaa mitä joku idiootti on käynyt omasta elämästään sepustamaan, voit lukea omalla vastuullasi.
...
Olo on puutunut, väsynyt, nurkkaan ahdistettu. Olo on säälittävä. En edes osaa kuvailla tämänhetkisiä tuntemuksiani. Koulussa kaikki on taas pakkopullaa, ja tuntuu ettei mikään innosta. Uusi vuosi on käynnistynyt niin huonosti että alan pikkuhiljaa olla epätoivoinen.
Kuvitelkaapa elävänne vuodesta toiseen hyvin, HYVIN samanlaista elämää, vailla uusia kunnon ihmissuhteita, uusia mielenkiinnon kohteita, uusia rakkauksia/ihastuksia, uusia mukavia ajatuksia. Sellaista elämäni suurin piirtein on. Tuntuu ettei mikään koskaan muutu. En ikinä kelpaa kenellekään, tulen aina inhoamaan itseäni ja elän kurjan ja surkuhupaisan elämän yksin.
"Sinullahan on koko elämä edessä!" minulle sanotaan. Miksi minusta sitten tuntuu etten ole innoissani siitä. En odota uteliaana tulevaisuutta, kuten ikäiseni pitäisi. "Sinullahan on koko elämä edessä!" sanoneet ihmiset ovat usein niitä, jotka ovat itse löytäneet onnen. Silloin kaltaiseni pessimisti ajattelee: "Helppohan se on sanoa."
Tämä taitaa olla angstisin tekstini blogissa tähän asti. Hävettää edes kirjoittaa mitään tällaista. Silti en voi olla ajattelematta, että kuinka helpottavaa olisikaan tänä iltana käpertyä jonkun syliin ja nukahtaa tietäen, ettei tätä kuormaa tarvitse kantaa yksin päivästä toiseen.
Apulantaa siteeraten, päivästä toiseen...
Jotenkin taas tuntuu, etten ole missään suhteessa tyytyväinen elämääni ja itseeni. Jatkuva epävarmuus kalvaa, koulu tökkii, harrastukset eivät kiinnosta, en tiedä mitä tulevaisuudelta haluan ja aikuiseksi kasvaminen pelottaa. Usein tuntuu etten ole valmis kohtaamaan tulevaisuuden haasteita.
Joka kerta kun yritän kuvitella itseni aikuisena, en onnistu luomaan minkäänlaista mielikuvaa. Noh, ehkä katkeroitunut saamaton luuseri voisi sopia kuvaan, mutta jos tosissaan miettii... En tiedä minne menen lukion jälkeen, ja ajatus jonnekin kauas muuttamisesta (kuten Helsinkiin) kammottaa. En tiedä mitä haluan. Yksi puoli minusta sanoo, että haluan ammattikorkeaan, jossa todella saan ammatin, ja ei välttämättä tarvitse muuttaa kauas kotoa. Toinen puoli taas sanoo että haluan yliopistoon lukemaan psykologiaa tai äidinkieltä tjm., mutta silloin joutuisi muuttamaan vieraaseen kaupunkiin, ja työelämään astuminen viivästyisi pitkien opintojen takia.
Kaikkein kamalinta olisi ehkä muuttaa Helsinkiin. Helsinki on minulle aika vieras, se on iso, vuokrat liian korkeita jne. Mutta eivätpä ne muutkaan yliopistokaupungit taida sen helpompia olla. Tampere kiinnostaa hieman, mutta se on vielä kauempana. Jyväskyläkin voisi olla ihan jees, mutten ole edes ikinä käynyt siellä! Se on täysin vieras paikka.
Kammottavinta yliopistossa olisi todennäköisesti yksinäisyys. Olisin yksin isossa kaupungissa. Minulla ei ole kovin läheisiä sukulaisiakaan tai ystäviä missään isossa kaupungissa. Joutuisin asumaan yksin, tai jossain hirvittävässä soluasunnossa, tai asuntolassa, hyi kamala. Olen hyvin riippuvainen yksityisyydestä, ei siitä tulisi todennäköisesti mitään. Mutta yksinäisyys... Luennoilla ei juuri pysty tutustumaan toisiin, se on vaikeampaa kuin yläasteella tai lukiossa. Lukiossakin meno on aika juuretonta, mutta siellä vielä enemmän.
Mitäköhän minustakin tulee. Ajatus vaan masentaa. Hirvittää että vuoden päästä minun pitäisi jo tietää nämä asiat. Minua kiinnostavat psykologia, äidinkieli, musiikki ja englanti, mutta en pysty näkemään itseäni missään ammatissa näitä koskien.
...
Elämäni aikana olen kohdannut kolme kauheaa päivää, joita en usko ikinä unohtavani. Ensimmäisenä alkoi koulukiusaamis-kierre ja samana iltana sain kuulla äitini sairastavan syöpää. Toisena sain törkeät ja julmat pakit ihastukseltani, joka johdatteli minua ensin harhaan, ja sitten loukkasi. Kolmantena sain kuulla että eräs luokkalaiseni oli kuollut mopo-onnettomuudessa edellisenä päivänä.
Näitä kaikkia päiviä yhdistää samat tuntemukset: suru ja viha, mutta toisaalta myös sanoinkuvaton tyhjyyden tuntu, passiivisuus.
Tänään jouduin taas tuntemaan tuon saman.
Aamulla söin aamupalaa, kun näin kissani, rakkaan 16-vuotiaan maatiaisen tulevan puskasta kalliolla. Koputin ikkunaan ja kissa kääntyi katsomaan minua säikähtäneenä. Jo silloin tajusin että jokin oli pielessä. Kun kissa tuli sisälle, huomasin sen kävelevän jotenkin kummallisesti köyryssä ja hieman nilkuttavan, ja turkissa oli "haihtuvia", karvatuppoja oli irronnut turkista ja ne olivat jääneet riippumaan. Jo silloin tiesin että jokin oli hyökännyt rakkaani kimppuun.
Olin järkyttynyt, mutta ajattelin vammojen olevan pieniä. Mutta kohta muutin mieleni. Kissa kiipesi yläkertaan ja meni huoneeseeni, ja istui sitten lattialla, kuin jonkinlaisessa shokissa. Pian huomasin lattialla veripisaroita, ja siinä vaiheessa järkytyin totaalisesti. Verta tuli aluksi hyvin vähän, mutta sitten sitä tuli enemmän, ja edestakaisin hitaasti kulkiessaan kissa jätti jälkeensä tuskaisennäköisiä lammikoita. Sydämeni takoi lujaa, ja pelkäsin mitä seuravaaksi tapahtuu.
Tilanne ei kohentunut. Kissa oli poissaoleva, vetäytyi syrjään, ja ei päästänyt pihaustakaan, hengitti vain tiheästi. En voinut olla itkemättä, koska kissani selvästi kärsi ja tunne oli sanoinkuvaamaton. Tuntui kuin olisin itse kärsinyt! Tästä kaikesta huolimatta äiti vaati minua lähtemään kaupungille, ja hyvin hitaasti onnistuin pukemaan ja pyyhkimään itkuiset silmäni. Koko autonmatkan istuin hiljaa tuijottaen eteeni. Tuntui naurettavalta lähteä shoppailemaan kun rakas lemmikki teki suurinpiirtein kuolemaa kotona.
Kun astuin kauppoihin, silmissäni vain vilisi. Minun olisi pitänyt keskittyä talvikenkien etsimiseen, eikä siitä meinannut tulla aluksi mitään. Olin huolesta sekaisin, ja niin shokissa että välillä tuntui että meinasin pyörtyä. Aivoni löivät tyhjää. Hoipertelin paikasta toiseen silmät punoittaen, ja jotkut katsoivat minua kummeksuen. Luulivat varmaan joksikin huumeenkäyttäjäksi. Tuntui kamalalta olla ihmisten keskellä jotka nauroivat ja tutkivat innoissaan alennustuotteita, kun itse vaivuin jonnekin todella syvälle, tietoisen ajattelun alapuolelle. Toimin robottimaisesti ja keskityin itseni kokoamiseen. Mieleni teki romahtaa ja itkeä, mutta toisaalta olin kuin tyhjä kuori - tuijotin mitään näkemättä eteenpäin.
Kotimatkalla minua alkoi todella pelottaa. Pelkäsin mitä isäni sanoisi, kun pääsisin kotiin. Pelkäsin kuulevani ne sanat: "Niki on kuollut.", koska se olisi ollut lopullista. Kun olimme viimein kotona en edes uskaltanut itse kysyä asiaa, vaan olin mykkänä kuten autossa. Äiti sen sijaan kysyi, ja isäni vastaus oli: "Huonossa kunnossa. Voi olla ettei selviä."
Tällä hetkellä kissani makaa vanhempieni sängyn alla kerällä, eikä vastaa kutsuihin. Se vain hengittää tiheään ja katsoi minua raukein silmin kun kävin tarkistamassa onko se edes elävien kirjoissa. Kyllähän se oli, mutta tuntuu että minun pitäisi olla sen vierellä koko ajan. Ensinnäkin haluaisin koko ajan käydä tarkistamassa hengittääkö se yhä, ja toiseksi en haluaisi jättää sitä yksin kipujensa kouriin.
Minua todella pelottaa mennä nukkumaan. Pelkään että ensimmäinen asia jonka huomenna kuulen on, että Niki on kuollut. Niki on minulle korvaamaton. Se on jakanut kanssani iloja ja suruja, ja ei ole toista kissaa joka sen voisi ikinä täysin korvata. Sitä paitsi iskä juuri tänään sanoi ettei meille kuulemma ikinä tule toista kissaa. Äiti on eri mieltä. Mutta minusta puhe toisesta kissasta tuntui niin kamalalta että käskin molempien olla hiljaa. Ihme että ne vaikenivat, kerrankin.
Kaikkein pahinta on, että huomenna ystäväni tulee yökylään tänne. Miten minusta on miksikään seuraksi kun pysyn juuri ja juuri koossa? Ja jos Niki ei enää herääkään, olen huomenna todennäköisesti pelkkä ihmisranio.
Ihmisraunio.
Näyttää siltä että joudun pettymään.
Coldplayn uusi albumi ilmestyy erään tietolähteen mukaan vasta 6.3.08.
. . .
Olen taas onnistunut tuottamaan itselleni sydänsuruja haluamatta. Miksi minua pitää kiduttaa hänen näkemisellään ja vielä niillä riipivän ihanilla unilla joita olen yöllä nähnyt. Niin kuin unohtaminen ei olisi muutenkin tarpeeksi vaikeaa...
On niin vaikeaa katsoa silmiin ihmistä jälleen tavatessa, jota kohtaan on muinoin ollut suuria tunteita, joihin ei kuitenkaan ikinä saanut vastausta. Mutta vielä vaikeampaa on jatkaa eteenpäin, kun hän katsoo takaisin silmissään merkillinen palo.
Silloin jään miettimään, tunsiko hän samallaista häkellystä nähdessään minut. Ja tätä ajatellessani alan pohtia, oliko hänellä tunteita minua kohtaan. Ja sitä ajatellessani alan jossitella: "Jos olisin uskaltanut..." Ja kun jossittelen, alan syyttämään itseäni ja luhistun. Alan murehtimaan asioita joita ei ikinä tapahtunut siksi että niitä ei ikinä tapahtunut. Se on vaikeaa. Liian vaikeaa. Turhan vaikeaa. Se on sydämen itsemurha.
Uusi jakso alkoi tänään, ja voin sanoa että "PUUH SENTÄÄN!". Aika tuhti paketti tämä jakso, on meinaan kaksi kurssia enkkua (nice! -not.), biologiaa, psykologiaa, historiaa, uskontoa ja kuvista (ainoa lohtuni). Voihan Venäjä. Mitenköhän sitä tämän jakson sinnittelisi? Tänään on vaihtelun vuoksi taas väsyttänyt sietämättömästi. Lisäksi olen surkuttelevalla päällä. Yhdessä vaiheessa tänään heittäydyin lannistuneena sängylle ja kyyneleet vaan alkoivat virrata. Kuulostaa todella teiniangstilta taas, mutta kaikki paha olo tuntui purkaantuvan kerralla ja itkeä tillitin varmaan viisitoista minuuttia ennen kuin rauhoituin. Se mikä tässä on huvittavaa että en oikeastaan tiennyt miksi itkin. Tunneröypyn jälkeen nukahdin tunniksi mahalleni kuin pikkulapsi, ja onneksi tajusin puoliunisena laittaa herätyskellon soimaan jotten nuku kello kymmeneen asti ja herää sitten paniikissa läksyt rästissä.
Huomenna on pitkä päivä ja olen niin iloinen että voisin vaikka syödä hikiset sukkani. Ensi viikosta lähtien myös maanantai on neljään - whipii. Tuntui orvolta kun ei ole yhden päiviä - no tällä viikolla kylläkin on yksi, koska opettaja ei ole paikalla. Mutta siitä hyvästä saimme ihana ryöpyn nettitehtäviä, jotka onneksi väänsin äsken, kylläkin hieman koomaten... Eikä siihen mennyt kuin tunti!
Mutta taidan hypätä suihkuun ja yrittää sinnitellä. Tulee mieleen hieman viime vuoden ilmiö ensimmäisen koeviikon jälkeen, joka siis puristi irti kaikki mehut. Paitsi että nyt ensimmäisessä jaksossa tunsin oloni yhtä väsyneeksi kuin viime keväällä 5.:ssä jakossa. Ja nyt olo on vielä kurjempi. Voe.
Tyhjyys. Näin tänään vanhan ihastukseni. Hän poltti tupakkaa. Jutteli toiselle tytölle. Hymyili. Minä tuijotin. Hän ei nähnyt minua. Hän näki minut ennen, katseli minua kristallin läpi. Hän lähti. Minut valtasi tyhjyys.
Miksi emme koskaan saaneet toisiamme kaikesta huolimatta.
Ei hemmetti tota kelloa taas...? Vastahan mä aamulla heräsin. Ja nyt pitäisi taas raahautua nukkumaan. Ei sillä että inhoaisin nukkumista, mutta kun pidän niin paljon yöstä. Öisin iskee parhaat inspiraatiot ja tekemisenhalu, päivällä se on vain sellaista paikallaan oloa ja ympyrän kävelemistä.
Olen jostain syystä hirveän tunteellisella päällä. Pillahdin haloo itkuun kun näin nelosen yhdeksältä tulevaa Criminal Minds-sarjaa lopusta. Ööööm. Ja äsken itkin kun katselin jonkun blogia. Mikä ihme minua vaivaa, sen kun tietäisi. Ihan kuin olisi joku shokki koko ajan päällä, jokin shokin ja apaattisuuden välimuoto. Tai sitten kaikki vain purkautuu kerralla.
Ehkä tämä on taas jotain alitajunnan mellakkaa.
Sade tuntuu ihanalta kasvoilla. Ja se sopii kuvastamaan tämänhetkistä mielialaani joka on matala.
Nyt soi juuri sopivasti: Travis: Why Does It Always Rain On Me?
Olin taas Lahdessa ja vaikka ostin kolme uutta paitaa ja uudet korvikset, ehei, ei hymyilytä. Tunnen jälleen oloni hylkiöksi, joka ei tiedä mitä ihmettä tekee täällä. Olo on jotenkin niin turha ja mitäänsanomaton. Plaah.
Apaattisuus iskee taas. Vaikka pitäisi mennä nukkumaan tuijotan vain kelloa. Yritän saada sen pysähtymään katseellani, mutta se vain tikittää. Jäin näköjään jumiin edellisen tekstini aihepiiriin... Pitäisi kuudelta herätä, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä että tahtoisin vain käpertyä peiton alle sikiöasentoon ja jäädä siihen koko huomiseksi päiväksi. Kuin kaikki mehut olisi jo puristettu irti, enkä jaksaisi enää sekunttiakaan...