Oi voi... Olin eilen tanssimassa kaverini (AP) kanssa yökerhossa, ja kyllä oli aikamoinen ilta taas. Fiilis oli korkealla kun pääsi pitkästä aikaa irrottelemaan ja AP oli hyvää seuraa tanssipaikassa, kun tykkää tanssia itsekin. Olimme aloitelleet iltaa meillä ja sitten lähdimme keskustaan.

Jos jonkinmoisia miehiä siellä taas pyöri nälkäisinä ympärillä, mutta eipä niistä kauheasti jaksanut välittää. Mutta yksi tapaus saa minut vieläkin huonolle omalletunnolle... Katseeni kohtasivat monta kertaa tämän tyypin kanssa jo alkuillasta, ja myöhemmin hän ilmestyi lopulta tanssimaan minun ja kaverini lähelle. Jossain vaiheessa aloin jutella tämän tuttavuuden kanssa niitä näitä.

Aivan mahtava tyyppi, harvoin tuollaisiin törmää noissa paikoissa. Heitimme läppää ja pientä flirttiä toisillemme, ja tanssimme yhdessä, mutta erikseen. Ainakin aluksi... Sitten tyyppi ei enää voinut vastustaa kiusausta, vaan tanssi kanssani lähekkäin. Olin jo ennen tätä kertonut tyypilleni olevani varattu, ja hän ymmärsi sen ja sanoi että jos tanssiminen on minulle ok niin se riittää hänellekin. Mutta tuo koskettelu alkoi tuntua väärältä, kun siinä minulla kulkee rajat toisten miesten kanssa. Vetäydyin pois tilanteesta istumaan sivuun, ja sitten myöhemmin sanoinkin hänelle, että koskettaminen on jo vähän liikaa minulle purtavaksi, ja hän ymmärsi hyvin.

Kaiken huipuksi tämä kaveri hääti paikalta pois limaisia yrittäjiä ja suojeli minua heiltä. Täytyy sanoa että ihana tyyppi, ja olin niin rohkea, että sanoin kyllä nämä ajatukset hänellekin.

Tietysti kotiin tultua ja aamulla morkkis iski kovaa. T on kiinni, ja minä annan itseni humaltua jonkun ihanan nuoren miehen seurasta... Mutta toisaalta, onhan tämä aikamoinen osoitus siitä, että olen sitoutunut T:hen. Tämä yön tuttavuus oli aivan ihana, hyvännäköinen, herrasmies, kaikkea sitä mikä minua viehättää miehissä... Ja silti en heittäytynyt täysin tämän pienen kutittelevan tunteen vietäväksi. Teki mieli (ja siitähän se morkkis tuleekin), mutta en kuitenkaan tehnyt niin. Ja kaikki (keskustelun aloituskin) alkoi hänen aloitteestaan, joten sinänsä turhaan minä ruoskin itseäni.

Nyt on arvatenkin ikävä omaa kultaa, vaikka eilen olikin kivaa irrotella. T:lle iskettiin tuo kiinniolo vielä yllätyksenä, että jee. Vielä ei tiedä, pääsekö T edes koko viikonloppuna missään vaiheessa kotiin. Tämmöistä tämä, inttilesken arki, yön seikkailut ja vaarat.

Olen jälleen joutunut sellaiseen hämmentävään tilanteeseen, että olen vaarassa ihastua toiseen, vaikka olen suhteessa. Ihastukset ovat tietysti aivan luonnollisia, minkäs niille mahtaa, mutta kärsin silti hirveiden omantunnon tuskien kanssa... Tällä kertaa tyyppi, johon pelkään olevani ihastumassa, on samassa harjoittelupaikassa. Hän aloitti vasta viime viikolla, mutta olen jo jonkin verran tutustunut häneen. Hän on todella kiva ja samanhenkinen (vaarallinen alkuasetelma), ja jotenkin vaan synkkaa. Jokin hänessä vaan on todella miellyttävää...

Jotenkin jo eilen tuli sellainen pelottava olo, että saatan olla ihastumassa, mutta tänään se voimistui entisestään. Pahinta vielä oli, että yksi harjoittelupaikan "asiakkaista" (heittomerkeissä siksi, että heitä on vaikea mieltää asiakkaiksi, kun kuitenkin käyvät periaatteessa työssä siellä missä olen) oli keksinyt piirtää paperille tämän harjoittelijan nimen, sydämen ja minun nimeni. ASD arvatkaa lehahdinko punaiseksi ja nolostuin! Osasin kylläkin esittää suht tyyntä, mutta kiusaantumisen saattoi kyllä kuka tahansa naamastani lukea.

Mutta tuo piiros sai minut vähän oudolle mielelle, ja pelottavasti alkoi tuntua, että se edusti sitä mitä todella oli tekeillä pääni sisällä. Työpäivän loppuvaiheessa olin ihan sekava mitä tuli tunteisiin ja ajatuksiin.

Kun lähdin kotiin, minulle tuli aivan hirveä olo, morkkis. Mitä hittoa minä sekoilen?! Mietin, mietin ja mietin asioita ja järki heräsi jostain tunnekuohujen alta. Kotimatkalla pohdin, että teen samoin kun kerran aikaisemmin ei-toivotun ihastuksen kohdalla, eli kirjoitan paperille, miksi minun ei kannata antaa tunteideni heräillä yhtään enempää, ja miten saan tilanteen hallintaan. Kuulostaa varmaan koomiselta, mutta se, että kirjoitin syitä ja keinoja ihastuksen poikasen kuolettamiseen, helpotti oloani. Nyt ajattelen taas selkeästi ja tajusin, kuinka hölmö ihastukseni lopulta onkaan. Todennäköisesti tämä on niitä, jotka tulevat ryminällä ja hiipuvat yhtä nopeasti. Silti yritän jatkossa olla lietsomatta tunteitani, eli en esimerkiksi hakeudu hänen seuraansa, kuten tein tänään (pahapahapaha).

Ja kaikista syistä ja keinoista tärkein on tietysti T. Hän on se, johon rakastuin reilu kaksi vuotta sitten, jota rakastan, ja jonka kanssa haluan jakaa tulevaisuuteni. Häntä ikävöin joka päivä kun olemme erossa, ja tämä ihastuminenkin saattaa osittain johtua siitä, että olen viikolla (ja varsinkin nyt kun T on ollut kiinni) yksinäinen. Ihastuminen tuo ehkä ihanaa pikku läpätystä rintaan, mutta silti en vaihtaisi sitä rakkauteen, jota tunnen T:tä kohtaan. T on elämäni tärkein ihminen.

Outoa, miten yhden päivän aikana voi tuntea näin paljon. Ensin ihastuksen heräämistä, sitten mielipahaa ja syyllisyyttä, sitten helpotusta ja lopulta suurta rakkautta avopuolisoaan kohtaan.

Elämä, millaista oletkaan kaikessa ilkikurisuudessasi!

Nyt täytyy kyllä tunnustaa, että rupesi oikein kuumottamaan kun katsoin äsken Supernaturalin toisen kauden 17. jaksoa, ja siinä Jared Padalecki pyöriskeli lakanoiden välissä jonkun naikkosen kanssa. Eipä ole tällaista ilmiötä tullut vähään aikaan jotain sarjaa ja elokuvaa katseltaessa.... :D Tuossa näyttelijässä on kyllä viehätysvoimaa... Niin naapurinpoika, mutta samalla pirun seksikäs. Ja ne silmät. Grauh.

Oli tuossa perjantaina T:n pikkuveljen ylppärijuhlat. Ihan mukavat juhlat oli ja sai paaaaljon hyvää ruokaa! Lähdettiin myös jatkoille T:n pikkuveljen ja kavereidensa kanssa, mutta siellä nyt ei ollut niin mahtavaa... Ensinnäkin en hirveästi tykännyt paikasta johon menimme (hirveä teinix-yökerho ja huono musiikki), toiseksi en oikein tuntenut juhlaporukkaa ja siksi ei ollut hirveästi fiilistä, ja kolmanneksi sitten kun lähdimme baarista, oli erikivaa venata taksijonossa melkein tunti. Olin niin jäässä! Sukkiksissa ja korkokengissä kun seisoskeli, niin olin ihan kohmeessa. Nyt on sitten ollutkin kurkku kipeä... Lisäksi tietysti jalkoja kolotti ikävästi, kun oli koko päivän ollut korkkareilla, ja en ole tottunut niitä käyttämään.

Mutta ehkä eniten illan aikana häiritsi se, että eräs T:n entinen ihastus oli mukana porukassa. Tietenkin minä tarkaillin tuon M:n ja T:n reaktioita toisiinsa. Minulle tuli vähän väliä sellainen olo, että tämä M katseli minua illan aikana jotenkin arvostelevasti ja mustasukkaisena, ihan kuin olisi ollut katkera siitä, että olen T:n tyttöystävä... Enpä sitten tiedä, että oliko se vaan omaa kuvitelmaani, mutta jotenkin M tuntui pälyilevän vähän kyrsiintyneenä minua. Ja välillä hän katseli puolestaan T:tä.

Pakko myöntää, että se ei tuntunut kovin mukavalta. Olen niin mustasukkaista sorttia, ja M antoi kyllä siihen aihettakin. Jossain vaiheessa kun olimme baarissa, näin kun M ja T olivat kahdestaan ja juttelivat, kun olin itse muiden mukana sillä hetkellä. En halunnut ampaista paikalle kuin mikäkin vahtikoira, mutta totta kai minua häiritsi että he juttelivat jotain. Seuraavana päivänä kerroin rehellisesti T:lle miltä minusta oli edellisenä iltana tuntunut, ja hän kyllä ymmärsi minua, mutta vakuutti että ihastus on mennyttä ja ollutta. T:tä uskonkin, mutta mistä minä M:n tunteista tiedän??

Ei mutta ihan tosi, en luota naisiin, koska naisista löytyy niitä käärmeitä, jotka ovat heti luikertamassa toisten paratiisiin jos vähänkin silmä välttää. Mistä lie johtuu, mutta usein tuntuu, että naiset näkevät aiemmin tutuksi tulleen miehen heti aivan eri valossa, kun tämä on varattu. Kai se sitten on muun muassa sitä, että ollessaan suhteessa mies osoittaa voivansa sitoutua, ja tässä iässä miehet usein kypsyvät aika paljonkin parisuhteen aikana. Se jos mikä alkaa kummasti kiehtoa miehessä, josta ei ole koskaan ennen ajatellut mitään sen kummempaa romanttista. Ja ehkä siinä on myös osittain pieni kielletyn hedelmän viehätyskin.

Luotan kyllä T:hen, mutta pieni osa minusta kai vieläkin pelkää, että mitä jos hänellä olisi sittenkin yhä tunteita johonkin vanhaan ihastukseensa, esimerkiksi tähän M:ään (tai paremminkin ÄMMÄÄN, haha :D). Lisäksi se, etten tuntenut ketään näistä ihmisistä, joiden kanssa olin liikkeellä T:n ja veljensä lisäksi, oli vähän ahdistavaa. On todella vaikea mennä nuorten muodostaman porukan mukaan, jos kaikki siinä jo tuntevat toisensa ja ovat olleet ystäviä vuosia. Tunsin oloni hyvin ulkopuoliseksi monta kertaa illan aikana.

No, onneksi nyt ollaan taas turvallisesti kotona...

Enpä olisi uskonut, että sen sortin elokuva kuin Yes Man saa minut miettimään niin syvällisiä tänä iltana kuin nyt mietin. Varmaan monilla on elokuvasta jokin kuva, mutta leffan tarinahan on se, että vastaamalla kaikkeen "Kyllä" ainaisen "Ei"n sijaan voi elämässä sattua yhtä jos toista hullunkurista ja ainutlaatuista. Elämä tapahtuu pienien asioiden kautta ja yllättää.

Harvoinpa komedia saa minut niin kovasti elämää ylipäätään miettimään kuin nyt. Leffan sanoma oli minulle hyvin ajankohtainen, koska terapiassakin on käsitelty paljolti sitä, miten huolehdin ja murehdin asioita liikaakin etukäteen. Lisäksi minä kärsin juuri usein siitä olosta, että elämässäni ei tapahdu mitään. Entä jos aiheutankin sitä itse? Voinko mahdollisesti muuttaa asioita parempaan suuntaan itse vain tarttumalla rohkeasti toimeen?

Uskon, että hyvin monen ihmisen elämä muuttuu aikuisena pelkäksi rutiiniksi, päivät toistuvat samanlaisina ja yllätyksettöminä. Ehkä meidän kaikkien kannattaisi välillä sanoakin yllättäen "kyllä" tilanteessa, jossa normaalisti vastaisimme "ei", ja katsoa mihin elämä kuljettaa.

Kannattaa ainakin harkita, sillä...

"Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Ja elämä tapahtuu sinä aikana."

Olen taas jotenkin ihan sekaisin ajatusteni ja tunteideni kanssa. Mietin minun ja T:n suhdetta ihan jatkuvasti, ja meinaa jo pää hajota. Minulla on koko ajan sellainen tunne, että en kestä. En osaa ajatella elämää ilman T:tä, mutta ajatus siitä että olisimme ikuisesti yhdessä tuntuu epävarmalta. En tiedä yhtään mitä haluan, mutta minulla on kauhea hiipivä tunne siitä, että tämä ei ole sitä, mitä haluaisin.... Haluan elää, kokea, haluan tuntea eläväni. Nyt minulla on sellainen olo ajoittain, että tukehdun kohta! Olen vasta 20-vuotias, ja minulla on sellainen olo kuin olisin sitomassa itseäni johonkin ihan liian elinikäiseen jo nuorena. Olen löytänyt miehen, joka on monin puolin mahtava, ihana ihminen ja välittää minusta aidosti. Mutta miksi minun epäröintini on näin vahvaa? Pakosti jokin on pielessä, kun minulla on välillä sellainen olo, että olen kuin eläin häkissä.

Mutta mitä hittoa minä muka voisin tehdä... En halua satuttaa T:tä, enkä ole varma haluanko todella kokeilla siipiäni muualla. Entä jos tajuan myöhemmin, että T oli kuitenkin se jota oikeasti tarvitsin, ja sitten on jo liian myöhäistä.

En kai voi muuta kun antaa asioiden mennä nyt omilla painollaan, kun en minä kuitenkaan erota halua, en pystyisi. Mutta minun on kai vaan pakko hyväksyä se ajatus, että voi olla ettei tämä ole ikuista. Jos ero tulee, se tulee, minun on lakattava murehtimasta sen mahdollisuutta.

(Otsikon lyriikat ovat Apulannan kappaleesta Kymmenen Ylöspäin)

Tipahti aika pommi eilen, kun T:n äiti oli meillä illalla käymässä ja kertoi että hän ja T:n isä ovat eroamassa. Ovat kuulemma jo jonkin aikaa olleet niin eri maailmoissa, ja suhde on muuttunut kaveruudeksi parisuhteen sijaan. Vaikkei ollut kyse omien vanhempien erosta, niin kyllä silti järkytyin. Olin jotenkin aistinut T:n lapsuudenkodin ilmapiirissä jotain outoa, tai juurikin sitä tarkemmin sanoen, että T:n isä oli aina jossain tai hirveän puhumaton, ja joskus huomasin T:n äidin näyttävän jotenkin surulliselta ja suorastaan yksinäiseltä, sosiaalinen ihminen kun on.

Eniten kuitenkin tuntui pahalta tuossa uutisessa se, että miltä se T:stä mahtaa tuntua. T otti sen melko hyvin, mutta järkyttyi ja varmasti uutinen tuntui pahalta, vaikka T sanoikin että kaikki on hyvin. Jos omat vanhempani kertoisivat eroavansa, menisin varmaan hetkeksi aivan tolaltani ja sekaisin, vaikka aikuinen ihminen jo olen ja asun omillani. Ovat tuollaiset muutokset kuitenkin niin suuria että niissä riittää sulateltavaa. Ja niin ikävältä kuin tämä ilmaisu kuulostaakin, niin tavallaanhan perhe hajoaa erotilanteessa. Ei ole enää kokonaista ehjää perhettä, kun vanhemmat eroavat. Ei ole yhtä lapsuudenkotia, jonne mennä käymään, vaan vanhemmat asuvat eri osoitteissa ja jatkavat elämäänsä eri suuntiin.

Lisäksi T:n äiti kertoi, että tapasi kesällä miehen, jonka kanssa on nyt alkanut seurustella. Tuo uutinen oli jo vähän liikaa... Minulla tuli melkein kuvotus kun T:n äiti kertoi asiasta, koska voin vain kuvitella miten inhottavalta se kuulosti T:stä. Myöhemmin kysyin T:ltä asiasta ja hän myönskin että se oli vähän sellainen "No aha...." -tuntemuksia herättävä info. Vaikka T:n äiti on aikuinen ihminen ja en yhtään ihmettele miksi hän ja T:n isä päätyivät eroon, koska he olivat etääntyneet niin paljon toisistaan, niin silti tuntuu jotekin oudolta, että hänellä on jo nyt uusi mies kuvioissa. Veikkaan, että T:stä se tuntuu jopa loukkaavalta muita perheenjäseniä kohtaan, vaikka samalla T ei halua kieltää äitään jatkamasta elämää. Inhimillisiä tunteihahan nuo kaikki loukkaantumisen tunteet ovat, mutta hankalia.

Minulle tuli niin kauhea olo kun T:n äiti aloitti asiasta kertomisen. Hätä T:n puolesta heräsi heti. Vaikka T näytti ottavan asian tyynesti, uskon silti, että hän miettii tälläkin hetkellä vanhempiaan. Yritin saada häntä puhumaan, mutta samalla en halunnut koko ajan muistuttaa kyselemällä asian tiimoilta. On kuitenkin tärkeää että tuen T:tä tässä asiassa.

Kyllä voi oman rakkaan läheisen elämässä tapahtuva muutos hetkauttaa näemmä itseäkin. Sitä se kai on kun jakaa elämänsä toisen kanssa. Se ilojen ja surujen jakaminen ei ole pelkkä klisee vaan täyttä totta.

kun unelmoin rakkauden olevan romantisoidumpaa kuin se todella arkisuudessaan on. Mitä minun ja T:n välillä on? Kyllä se on rakkautta. Mutta miksi minulla on silti hirveä romantiikan nälkä? Miksi haluan niitä palavia tunteita, vaikka tiedän etteivät ne pitkälle lopulta kanna? Rutiini, arki, rakkaus. Ne liittyvät meidän suhteessa toisiinsa. Rakkautemme ei ole leiskuvaa ja ailahtelevaista, vaan se on tasaista ja turvallista. Miksi olen silti turhautunut, vaikka rauhallisessa rakkaudessa on paljon hyvää? Miksen osaa olla tyytyväinen siihen mitä minulla on?

Maailmassa on niin paljon epäkohtia, että tuntuu kuin ne tulvisivat ylitseni jatkuvina aaltoina mitä enemmän paneudun alani asioihin ja mitä tietoisemmaksi tulen maailmanmenosta. Sosiaalialalla ei voi sulkea silmiään epäkohdilta, joita tulee jatkuvasti vastaan. Ne on vain kestettävä, tai sitten on yritettävä muuttaa asioita. Mutta kuinka jotain niin suuria asioita voi muuttaa niin ettei seurauksena synny uusia ongelmia?

T pääsee huomenna lomille - onneksi. Tämä viikko on ollut jokseenkin hajottava. En ole nähnyt yhtenäkään päivänä ketään tuttuja, olen vaan yrittänyt saada päivät kulumaan jotenkin, ja samalla minua ärsyttää se, että nyt kun minulla on lomaa, en osaa nauttia siitä ja sen ruhtinaalisesta vapaa-ajasta, kun odotan koko ajan viikonloppuja.

Tällä viikolla olen myös huomannut pitkästä aikaa itsessäni alakuloa. Tai no, en tiedä voiko ajatella että "pitkästä aikaa" kun puhutaan kesäkuun puolivälistä, jolloin pääsin eroon puhelinmyyntityöstäni. Mutta pari kuukautta on minulle pitkä aika masennuksen suhteen. Lääkkeet hillitsevät ahdistusta niin hyvin, että ei enää tarvitse kärsiä päivittäisestä ahdistuksesta. Mutta sitten tulee näitäkin hetkiä, kun ahdistaa yllättäen.

Olen miettinyt kauheasti tilannettani T:n kanssa. En niinkään armeija-aikaa, vaan aikaa sen jälkeen. Juttelimme viime viikonloppuna vähän tulevaisuudesta, ja siitä, menemmekö me joskus vielä naimisiin. Molemmista tuntui hyvältä sellainen ehdotus, että menisimme kihloihin T:n armeijan jälkeen, jos vielä silloin se tuntuu hyvältä. Ja se onkin ihan fiksu päätös. Olemme silloin olleet kaksi ja puoli vuotta yhdessä, katsotaan sitten millainen on tilanne.

Tämä "lupaus" sai minut miettimään kovasti kaikkea T:n palattua kasarmille. Onko minusta todella tähän? Olisiko meistä olemaan koko elämämme yhdessä? Miksipä ei? Mutta samalla tunnen jonkinlaista kauhua sitä ajatellessani. Tiedän kyllä että T rakastaa minua aidosti, niin vaikeaa kuin sitä onkin välillä ymmärtää.

Mutta minä taas, ajattelen rakastavani häntä, mutta välillä mietin, onko se kaikki todella aitoa ja sellaista, joka kestää läpi elämän. En todellakaan epäile rakkauden aitoutta siksi, että olisin ottanut mallini elokuvista ja romaaneista jotka usein antavat kuvan siitä, kuinka rakkaus on aina täydellistä, intohimoista ja ruusuista. Ei, sitä en odota. Mutta jonkinlaista sielunkumppanuutta minä kaipaan, se on minun kuvani rakkaudesta, joka kestää läpi vuosien. Ja en ole varma, onko meidän välillämme sitä. Tunteita ja kiintymystä on, mutta kestävätkö ne vuosien kovan kulutuksen?

Miksi en osaa nauttia siitä mitä minulla on ja USKOA että se kestää. Olen niin kyyninen ja skeptinen... Ja inhoan sitä puolta itsessäni, mutta sitä on hyvin vaikea vaientaa. Ja eipä minulla ole vielä ikääkään niin paljoa, en voi sanoa että elämä olisi opettanut tarpeeksi. En osaa olla luottavainen.

Pelkään että tämä ainainen "entä jossitteluni" vielä tulee olemaan se seikka, joka erottaa meidät. Jos elämässä ei uskalla ottaa riskejä ei koskaan voita.

Kai minun vuosien masennuksellanikin on tähänkin asiaan osaa. On hyvin vaikeaa olla luottavainen ja optimistinen elämän suhteen, ja toisaalta lääkkeet ja sairaus itsessään turruttavat tunteitani niin, etten aina ole edes varma mitä tunnen ja ajattelen. Vähän kuin eläisi puolittaista elämää.

Äh, miksi rakastamisen ja rakastettuna olemisen pitää välillä olla niin monimutkaista ja vaikeaa?

Niin on kesä alkanut. Töitä on takana viikko, vielä en ole saanut potkuja vaikka kaupan kauppaa en ole saanut aikaiseksi. Mutta onneksi tässä firmassa on paljon reilumpi meininki ja mukava ilmapiiri. Silti on paineita siitä, että pitäisi saada kauppaa ollakseen "kannattava" työntekijä.

Eilen oli niin ajatuksia herättävä ilta... Serkkujen lakkiaisten jälkeen menin T:n kanssa T:n kaverin juhliin ja olimme siellä koko illan aamuyöhön asti. Juhlissa keksin talossa olevan pianon ja sen parissa ollessa tutustuin pariin uuteen ihmiseen, joiden kanssa löytyi hassun paljolti yhteistä. Toisen kanssa juttelin kiihkeästi elokuvamusiikista, homofobiasta (kuinka hanurista se on), uskonnoista ja jne. Mieletöntä miten joidenkin ihmisten kanssa vaan synkkaa heti "naps" vaan.

Se, mikä minulla nyt sitten ajatuksia herätti on se, että nämä molemmat uudet tuttavuudet ovat miehiä. Hassua, mutta nykyisin tuntuu että tyttöjen kanssa on niin paljon vaikeampaa alkaa jutella.

Mutta se, mikä minua erityisesti mietityttää on se, miten paljon taas kaipaan keskustelua harrastettuani sitä jonkun kanssa kunnolla. T:n kanssa elämä on niin hiljaista, ja tuntuu usein ettei minulla ja hänellä ole mitään yhteistä.

Sitten tapaan juhlissa S:n, joka harrastaa intohimoisesti musiikkia, innostui pianonsoitostani, on kiinnostunut elokuvien tekemisestä, pitää samoista leffoista ja juttelee minkä kerkeää. Toisin sanoen, juttelulle ei näyttänyt tulevan loppua koska aina löytyi lisää jotain yhteistä mielenkiintoista.

Pakosti heräsin miettimään, miten erilaista olisi seurustella tuollaisen ihmisen kanssa. En minä varsinaisesti S:ään ihastunut, mutta innostuin niin tavatessani samanhenkisen ihmisen, että päässäni alkoi muhia vertailu hänen ja T:n välillä.

Tunnen oloni joskus niin hirveäksi. Miksi minä mietin tällaisia asioita? Miksen osaa olla tyytyväinen siihen mitä on nyt ja lakata miettimästä? Olenko todella niin onneton nykyisessä suhteessani...?

Inttileskeys mietityttää.

Ystäväni K on ollut nyt vajaat puoli vuotta inttileski, ja eilen tuli aika paha mieli hänen puolestaan, kun hän kertoi miehensä muuttuneen inttiaikana niin erilaiseksi, että he ovat jatkuvasti riidoissa ja suhde on jatkuvasti koetuksella. Niin ja he ovat siis naimisissa - ei kiva. Kaiken huipuksi K:n mies on tekemässä uraa armeijasta itselleen, ja on menossa vuoden armeijan jälkeen kolmevuotiseen sisäoppilaitoskouluun, voi tuska.

Saa nähdä millaista tulee meikäläisen inttileskeydestä. T lähtee vajaan kahden kuukauden päästä armeijaan, ja tähtää puoleen vuoteen, mutta pahoin pelkään, että joutuu olemaan vuoden, kun ei mikään ihan vätys ole... Ei kyllä kauheasti riemastuta ajatus heinäkuusta tällä hetkellä. Toisaalta on kiinnostavaa nähdä millaista on selvitä täällä yksin viikolla, mutta tiedän että pidemmän päälle se alkaa hajottaa. K kertoi juuri eilen olevansa niin tuskastunut yksinäisyyteen kotona, ja uskon sen hyvin.

No, siitä saan sentään olla tyytyväinen, että K asuu samalla paikkakunnalla. Kun miehet ovat poissa, on meillä sentään toisemme.

Perjantain no-lifetyksen vastapainoksi lähdimme sitten lauantaina baareihin. Ja siellähän taas oli mielenkiintoisia tapahtumasarjoja, joita on vaikeaa saada pois päästä. Puhun arvatenkin nyt vieraista miehistä.

Haluaisin olla välittämättä huomionosoituksista, joita tunnun saavan aina kun astun jalallani baariin, mutta hankalaa on, kun huomionosoituksia tulee paljon. Lauantaina eteeni jopa polvistuttiin tanssin toiveessa, ja sitten oli tietenkin sitä perus; tuijotusta kaihoisin silmin tai vaihtoehtoisesti hymyillen tai suorastaan pelottavasti, tanssi-pyyntöjä ja jotkut jopa yrittivät päästä tanssimaan kanssani ilman sen kummempia kysymyksiä. Jopa eräs, joka sanoi olevansa myös varattu halusi tanssia kanssani. Mitä tässä pitäisi ajatella...

Joskus mietin, millaista elämäni olisi sinkkuna. Minulla olisi vapaus tarttua sellaiseen hetkeen, kun joku söpö poika haluaisi tanssia kanssani. Nyt en saa, koska olen varattu nainen. Kauheaa myöntää tämä, mutta joskus se vähän harmittaa minua. Varsinkin kun yhteinen arki T:n kanssa on välillä kovin pitkäveteistä.

Ja, noh, olen myös erittäin heikkona poikiin, ollut aina. Nykyisin pelkäänkin, että minussa on pettäjäpuoli, joka yrittää välillä päästä niskan päälle. En ikinä haluaisi tehdä kullalleni niin kauheaa temppua, mutta tuntuu että minussa on jotain vetovoimaa, jonka takia saan välillä huomiota vähän liikaakin, enkä osaa suhtautua huomioon aina kylmästi. Minun on myös vaikeaa ystävystyä poikien kanssa, koska usein huomaan (tai saan todella tietooni) heissä ihastumisen merkkejä. Äh.

Oudointa on, etten minä ole mikään superkaunis. On minulla (kuulemma) hyvä vartalo ja on minua sanottu nätiksi, mutten kuitenkaan ole erikoinen. Onko se sitten myös sitä sisintä mikä minusta hehkuu ulospäin, en näet ole mikään "massatyttö" ajatusmaailmaltani.

En vaan jaksa tajuta.

Pelkään että olen vähän ihastunut...

Tyhmät unet ovat saaneet minut heräämään V:n suhteen, voi kurjuus. Ei minulla ole mitään T:n hylkäämissuunnitelmia tietenkään, koska kyse on pikku ihastuksesta, mutta asia häiritsee minua. Olen huomannut hakeutuneeni V:n seuraan enemmän tällä viikolla ja jutellut hänelle itse. Eiiih tyhmä, tyhmä! Miksi minä niin teen?!

Toivon että tämä menee pian ohi. Tunnen oloni todella paskamaisesti, vaikka tiedän että on aivan luonnollista ihastua välillä johonkuhun vaikka olisikin suhteessa. Ihastumisellehan ei mahda mitään, mutta sille mahtaa, ettei anna pienen ihastuksen kasvaa sellaisiin mittoihin, että lopulta päätyy pettämään. Sitä en todellakaan halua tapahtuvan. Kai tämä menee ohi ajan kanssa. Meneehän??

Helkkarin matontamppaajat. Onko ihan pakko aloittaa se neuroottinen maton hakkaaminen jo puoli yhdeksältä?! Enpä taaskaan saa enää unta.

Eilen oli taas itkuilta. Paha olo purkaantui. On niin vtn turhauttava elämäntilanne edelleenkin. Aina kun innostun edes vähän jostain, kaikki menee pieleen. Esimerkiksi tuo lemmikkiasia, vaikuttaa siltä ettei meille mitään lemmikkiä tule, vaikka kuinka yritetään keksiä joku sopiva. Parasta varmaan luovuttaa kun en jaksa enää pettyä aina uudelleen ja uudelleen asian suhteen.

On myös niin sanoinkuvaamaton no life-olo. Viikonloput menee istuessa kotona siinä missä monet muut ihmiset tuntuvat näkevän kavereitaan tai jotain vastaavaa. Tuntuu aina että nekin kolme ystävää, jotka minulla ihme ja kumma vielä on, eivät ole kiinnostuneet elämästäni tippaakaan.

Ja sitten tuo koulu. Tämän hetken suunnitelmani on että jos vain suinkin jaksan ja kykenen, käyn sen loppuun, mutta todennäköisesti en tuota hommaa halua alkaa tehdä. Olen vasta viime aikoina tajunnut, että ehkä minun todella pitäisi harkita biologian lukemista, se kun on kiinnostanut minua pienestä pitäen ja ihmeen kaupalla kiinnostaa vielä nykyäänkin kaiken apatian keskellä.

Mutta yksi mutta siinä on. Biologiaa ei voi lukea tässä kaupungissa, ja eläintiedettä voi lukea vain Oulussa.... Huohhh.

Tuntuu että elämäni on yksi surkeiden sattumusten sarja. Minut on suunniteltu rypemään naamalleni joka kerta, kun yritän jotain, jos ylipäätään tämänkaltaisessa elämässä ilmaantuu mitään yrittämisen arvoista. Tuntuu näet etten ole syntynyt oikeaan aikaan ja paikkaan. Ja tuntuu että minne tahansa menenkin, saan aina kuraa naamalleni muilta ihmisiltä. Siihen päälle vielä huono tuuri niin....

... jes.

Hitto tätä rahanmenoa, ja surkeaa rahantuloa! Ei sovi opiskelijabudjetille masennuslääkkeet ja lääkärissä ramppaaminen (vaikka "vain" ensimmäisestä kolmesta vuoden käynnistä menee maksu, näin ainakin terkka väitti). Yhden kuun lääkkeistä maksoin tänään 16 euroa ja lääkärikäynteihin on mennyt jo tänä vuonna sen kolme kertaa 12,80... Jos ei olisi mitään säästöjä jäljellä kesätöistä niin ei riittäisi rahat millään.

Kun maksamme T:n kanssa vuokran puoliksi ja molemmat osamme ruoka- sun muista kuluista, jää kouraan omaa rahaa kuulle noin sata euroa. Sillä ei tosiaan pitkälle pötkitä, kun maksan 30 euroa joka kuu bussilipusta, mikä on vähän niinkuh pakko ostaa jos en halua kävellä 9,5 kilometriä kouluun... Sitten noista lääkkeistä saan pulittaa, papa-koe maksoi tässä kuussa 29,50 ja pieneen ystävänpäiväyllätykseen ja kaverin synttärilahjaan meni tänään 5 e. Laskin tuossa äsken että kunhan olen ladannut bussikortin maanantaina, jäljelle jää vajaa 15 euroa. Eh.

Ei näillä tuilla näemmä elä, tai ehkä sitten jos syö purkkihernekeittoa, luopuu laajakaistasta ja kännykästä,  ja istuu kynttilän valossa ettei tulisi sähkölaskua.

Ensin innostuin koirista. Sitten linnuista. Mutta nyt olen aivan innoissani freteistä... Saa nähdä miten tämän innostuksen kanssa käy - tuleeko meille joku päivä terävähampainen karvanassu. :)

Enää kolme päivää koulua. Kolme niin lyhyttä, mutta samalla niin pitkää päivää. Odotan jo niin kovasti lomaa ja joulua. Vaikkakin koulujuttujen kasaantuminen lomalle nakertaa vähän mielialaa...

Tuntuu että tämä syksy on vilahtanut ohi, tai ainakin pari viimeisintä kuukautta, ja nyt joulukuu. Vastahan koulu alkoi, nyt on luvassa jo joululoma. Vastahan muutin tänne, ja nyt olen jo aivan rutinoitunut. Onneksi olen alkanut pikkuhiljaa keksiä jotain tekemistä täällä, mutta olen vieläkin välillä tuskaisen pitkästynyt.

Lähinnä minua vaivaa se, kun ei noita kavereita nimeksikään ole. Edelleenkin ne kolme hyvää ystävää, joiden kanssa on takana monia vuosia ja joihin on siksi hyvin vankka side, mutta missä ovat uudet? Lampsin tänä syksynä kouluun, jossa on luullakseni kaupungin sosiaalisimpia nuoria ihmisiä. Puheliaita, helposti lähestyttäviä, ystävällisiä. Mikä meni pieleen?

Välillä en jaksa ymmärtää mikä minussa pelottaa muita. Aivan kuin otsassani välkkyisi valo: "Varo tätä!"

Olenko sitten niin vaikeasti lähestyttävä? Olenko jotenkin pelottava tai omituinen?

Tuolla sen on erityisesti huomannut, miten ihmiset jotenkin käsittämättömästi hyväksyvät jotkut heti "laumaansa", ja joitakin ei sitten millään, vaikka yrittäisi ja yrittäisi tunkea rinkiin. Olen esimerkiksi parhaillaan sellaisessa sosiaalisessa hämmentävässä tilanteessa, että pystyisin sinänsä kuulumaan useampaankin ryhmään, mutten kuulu yhteenkään kunnolla. Minut otetaan kyllä mukaan, minut tiedetään, ja itse asiassa olen aika monen kanssa tuttavallisissa väleissä, mutta kukaan ei tunnu haluavan minua todella joukkioonsa. Olen kuullut ihmisten jopa vierailleen toistensa luona, kun itse olen mädäntynyt kotona tappamalla aikaani. Huoh.

Ehkä minä sitten olen jotenkin viallinen. Pakko minussa on olla jotain pirusti vikana, jos ihmiset haluavat kaveriporukkaansa mieluummin sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat todellisuudessa paikoitellen aika rasittavia... Olen lojaali, huumorintajuinen, ystävällinen ja joustava kaveri, mutta ei kun ei. Vähän on sellainen olo kuin olisin vanhan korttipelin Musta Pekka  (on muuten aikas rasistinen peli siinä...), jonkinlainen ylimääräinen kiertäjä, joka kulkee ryhmästä toiseen, mutta yhteenkään se ei todella kuulu.

Lumet sulivat (jo aikapäiviä sitten) ja harmaus on taas täällä. Äh, saisi jo tulla lunta. Onhan se kiva ettei tarvitse hytistä pakkasessa, mutta on niin mahdottoman pimeää kun ei ole lunta. Ja joulukin lähestyy...

Koulu vyöryy parhaillaan päälle oikein urakalla. Töitä on aivan liikaa minun jaksamiselleni. Hetkittäin mietin miten selviän joulukuusta ehjin nahoin, kun luvassa on kaksi tai jopa kolme tenttiä, kotitentti, oppimispäiväkirjoja, essee, valokuvaustehtäviä, raportin väsääminen... Huuuh. Viime viikonloppuna raadoin joka päivä (myös perjantaina) jonkin "projektin" parissa monta tuntia, ja tänään olen kirjoitellut jotain ihmeen elämänvaiheiden muistelutehtävää. Pahin pelkoni on nyt, että opettajat keksivät kaiken tämän päälle lisää kivaa pikku tehtävää. "Eiköhän teetetä vielä yksi ryhmätyö noilla ekan vuoden opiskelijoill!a!"

Mutta jokin elämässäni on sentään muuttunut. Koko syksyn jatkunut ahdistus (joka taukosi kevääksi ja kesäksi, on ollut kuitenkin jossain taustalla ja joskus niskan päällä nelisen vuotta...) ajoi minut viimeinkin hakemaan apua, T:n avulla. Kävin viime viikolla terkalla, joka ohjasi minut lääkärille. Nyt sitten popsin mielialalääkkeitä ja odotan aikaa psykologille. Saa nähdä mitä tästä tulee.

Pitkään olen halunnut apua, mutta nyt sen saaminen pelottaa. Enkä oikeastaan tiedä mitä pelkään. Asioiden kaivelu tuntuu ahdistavalta, ja kaiketi pelkään saavani stigman otsaani nyt kun menin ammatti-ihmisten puheille. Samalla minulla on kuitenkin jotenkin kevyempi olo kun tiedän, että asiat on pistetty alulle. Minun täytyy nyt vaan yrittää jaksaa ottaa apu vastaan.

Odotan joululomaa. En jaksaisi koulua näet yhtään - varsinkaan juuri tuota koulua. Olen aika varma jo, että haen keväällä muualle opiskelemaan tai pidän välivuoden. En meinaan osaa kuvitella itseäni käymään tuota koulua loppuun. Ajatus tuntuu suorastaan sietämättömältä, lähinnä siksi, että tajusin syksyn kuluessa etten halua tehdä tuollaista työtä. Minusta ei ole siihen henkisen tilanteeni takia, ja työ on muutenkin aika haasteellista. Nyt olen vaan taas sen saman kauhean vaikean kysymyksen edessä jota mietin pääni puhki viime keväänä; mitä ihmettä tekisin elämälläni?

Voi elämä... Nyt me harjoittelemme uudelleen clip artin käyttöä ja tekstin muotoilua vaikka kyse on Power Point -opetuksesta, koska opettajana on sijainen. Ahhah, etsittiin tossa googlesta äsken kuvaa hakusanalla "kiva kuva", ja sieltä pöllähti joku tissikuva ruudulle. Nolo tilanne, vai?

No, ehdinpähän kirjoitella blogiini. Kylläkin näppäinten ääni voi olla vähän epäillyttävää...

Sikainfluenssa on nyt kaikkialla. Siitä kirjoitetaan lehdissä, väitellään kavereiden kanssa ja spekuloidaan uutisissa. Ihmiset katsovat bussissa mustuaiset suurina kun joku köhäisee. Kun allergianuha vaivaa, saa kohdata murhaavan katseen kun vilkaisee vieressään istuvaa ihmistä. Jotkut jäävät kotiin kun pelkäävät, toiset taas rynnivät rokotusjonoihin. Eihän kukaan halua isoa pahaa sikainfluenssaa.

Ja sen minä toki ymmärrän, mutta ihmisten paniikki alkaa jo ärsyttää. On kuitenkin aika epätodennäköistä kuolla sikainfluenssaan jollei kuulu riskiryhmään. Heillä onkin oikeus olla huolissaan, mutta miksi terveet ihmiset, joilla ei pitäisi olla hätiä eikä mitiä käyttäytyvät kuin kyseessä olisi mikäkin musta surma. Olenhan minäkin tautia miettinyt, enkä toivo siihen sairastuvani, mutta enemmän olen huolissani siitä, että saattaisin levittää sitä niihin, joiden vastustuskyky ei ole yhtä vahva.

Tänä aamuna bussissa sain todeta että sikainfluenssa on todella tätä päivää. Bussi, joka on yleensä viimeistä istumapaikkaa myöten täynnä, ja puoli matkaa voi mennä seisten, oli tänään tyhjempi kuin koskaan. Sikainfluenssa on todellakin täällä. Mutta kuinka moni puuttui bussista vain siksi, että sikainfluenssa pelottaa enemmän kuin todella vaivaa?

Muistoja menneisyydestä. Niitä tämä syksy on tiputellut niskaani vähän väliä. Milloin löydän itseni muistelemasta minun ja T:n seurustelun alkuaikoja, lapsuuttani, sitä aikaa kun minä ja E olimme koulussa erottomattomat paita ja peppu... Tällä hetkellä kuuntelen Markku Aroa - sinänsä koomista juu, mutta tämä kasetti pyöri äidin autoradiossa ikuisuuden kun olin lapsi ja siksi se tuo paljon muistoja siltä ajalta. Ihme että se ylipäätään enää toimii sen ylikäytön jälkeen...

Joskus on pakko kysyä itseltään, olivatko asiat paremmin ennen kuin nykyisin. Se on tietenkin ajan haaskausta, koska ihmisen on tarkoitus elää nykypäivässä eikä eilisessä. Silti joskus on mukava sukeltaa muistoihin, ainakin niihin hyviin.

Olin viime viikon lopusta käymässä maalla ja tuntui todella oudolta. Tavallaan olin kotona, tavallaan en. Olin vieras, mutta samalla perheenjäsen. Kaikki oli entisellään, mutta näytti jotenkin oudolta. Mutta hyvältä tuntui silti vierailla vanhoissa maisemissa. Kävimme T:n kanssa pyörähtämässä ulkona ja imin itseeni luonnonläheisyyttä niin paljon kuin pystyin. Vaikka asuinpaikkani takia olin yksinäinen lapsirukka, se silti antoi minulle erityisen lahjan; puhtaan ja pitkän lapsuuden poissa pahasta maailmasta ja mitä hienoimman kunnioituksen luonnon kauneutta kohtaan.

T ei välillä tajua luontohörhöilyäni, mutta minulle luonto on voimavara siinä missä ihmisetkin. Ilman kosketusta siihen en jaksaisi kauaa.

Vaikka "loma" meni hujauksessa ja jouduin silloinkin puurtamaan, sain kotona käymisestä ja E:n, vanhempien sekä Nikin näkemisestä voimia arkeen, ja T:nkin porukoita oli kiva nähdä. Kylläkin koulu alkoi taas niin hektiseen malliin että stressikäyrä meinaa syöksyä taivaisiin heti. Mutta ainakaan en ole tuntenut oloani niin masentuneeksi nyt.

Ilta yksin kotona eikä käytännössä mitään tekemistä, vaikka voisin tehdä kaikenlaista. Kyllä osaa olla ironnista. T on jossain uusien opiskelijoiden rasti/nöyryytys/viinas-tapahtumassa ja tulee ties milloin kotiin. Vähän tympii olla taas se, joka odottaa toista kotiin jostain. Harvemmin roolit ovat toisin päin.

Olen viime aikoina huomannut itsessäni vähän mustasukkaisia piirteitä. Minua esimerkiksi ärsyttää se, kun en ole itse naamakirjassa, ja T on. En minä siitä niinkään ole huolissani että T:llä on ystävinään paljon tyttöjä, mutta vähän häiritsee se, että näiden tyttöjen joukosta löytyy joku entinen ihastus. Mustasukkaisuus-puoleni on myös esillä esimerkiksi tänä iltana - mietin näet että ollaankohan siellä kiltisti kun en ole katsomassa perään. Tänä aamuna sanoinkin T:lle: "Pidä hauskaa, mutta älä liian hauskaa." mikä tuntuu olevan jo tapanani sanoa kun päästän rakkaani muiden kanssa juhlimaan tai jotain vastaavaa.

En ole mustasukkainen siksi etten luottaisi T:hen. En luota muihin naisiin. Muistan itsekin silloin kun olin sinkkuna, kuinka varatut miehet kiinnostivat jollain hämärällä tavalla enemmän kuin sinkut (vaikken olisi todellakaan mitään koskaan tehnyt). Kai se sitten on sitä, että seurusteleva tyyppi osoittaa kykyä sitoutua, ja jotakuta voi houkuttaa kielletty hedelmä... Olen myös saanut nähdä omassa tuttavapiirissäni millaisia käärmeitä moraalikkojen joukossa luikerteleekaan.

Mutta ei minulla pitäisi olla huolen aihetta. Joskus tuntuu, että enemmän saan olla huolissani omasta puolestani. Jopa täällä ollessa olen törmännyt erääseen mieheen, joka vaikutti kiinnostuneelta. Ja niinkin hölmösti tapasimme kuin bussipysäkillä. Hän kysyi meneekö bussi sinne minne oli aikeissa mennä, ja selitin parhaani mukaan. Sen jälkeen hän alkoi moikkailla minua hymyillen aina kun kohtasimme, ja vilkuili usein suuntaani. Mutta kun eräänä päivänä istuin ruuhkabussissa hänen takanaan muuan koulukaverin kanssa, ja puhuimme poikaystävistämme... Ei tullut sen jälkeen enää moikkailua, ja katsekin kääntyi pois. Kyllä se vähän pisti kellot soimaan että taisi jätkällä tosiaan olla jotain luuloja suhteeni.

Myös kesätyöpaikalla oli eräs tyyppi, joka kohteli minua jostain syystä aivan erilailla kuin muita uusia kesätyöläisiä. Hän tuntui haluavan tehdä vaikutuksen minuun ja heitti usein jotain juttua. Mutta se nyt saattoi olla puhdasta ystävällisyyttä, ken tietää. Silti se hämmensi.

Mikä ihme minussa miehiin voi vedota, sitä en tajua. Kun ei tuo bussipysäkkitapaus ole kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun saan ventovieraan silmät säihkymään. Välillä on vaikeaa ymmärtää, en kuitenkaan ole mikään superkaunis, seksikäs tai naisellinen, olen aivan tavis hieman poikamaisine vaatteineni. Ehkä olen harmaa lintu eksoottisten joukossa ja erotun siksi, hah.

Mutta sen voin sanoa, että nykyisin suhtaudun erittäin varauksella ystävystymiseen poikien kanssa. Vielä vuosi sitten minulla oli eräs kaveripoika, mutta aloin huomata hänessä ihastumisen merkkejä ja se ahdisti minut todenteolla. En minä nähnyt häntä koskaan siinä valossa, ja tunsin oloni aika nurkkaan ahdistetuksi. Kun alon seurusella nykyisen poikaystäväni kanssa, en enää edes viitsinyt pitää yhteyttä häneen, koska se olisi ollut kummallista. Sitä paitsi olin jo tehnyt hänelle aiemmin selväksi etten halunnut ystävyyttä enempää, joten päätin, että jos se ei kelpaa niin sitten saa luvan unohtaa minut kokonaan.

Koulussakin olen ollut hieman varpaillani poikien kanssa. Erään kanssa siellä tulen hyvin juttuunkin, voin sanoa hänen kuuluvan kavereihini koulussa. Meillä on jopa yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Onneksi minulla ei pitäisi olla syytä huoleen koska olen maininnut hänelle sivumennen seurustelevani, eikä se muuttanut välejämme. On vaan hienoa että voi sen kaiken naislauman keskellä jutella joskus jonkun miespuolisen kanssa, ihanan vapauttavaa.

Mutta sen voin sanoa, että mustasukkaisuus ei ole mikään kiitosta herättävä piirteeni. En koskaan näytä sitä T:lle, mutta päässäni pyörii välillä inhottavia mielikuvia, niin että ne menevät jopa uniin asti. T:stä taas näkee heti kun hän on mustasukkainen, mutta onneksi se ei mene liiallisuuksiin - ainakaan vielä, ja toivottavasti ei koskaan menekään. Pieni mustasukkaisuushan on tervettä, mutta sairaalloiseksi se ei saa koskaan muuttua.

Eilen oli aika omituinen päivä. Selvisi, että siskoni on eronnut miesystävästään ja hänellä on jo uusi kuvioissa. En ole vieläkään oikein tajunnut asian laitaa. He vasta tänä vuonna ostivat komean rivitaloasunnon, ottivat sitä varten hirveän lainan ja olivat juuri ulkomaanmatakalla, ja nyt - bum - erosivat.

Uutinen sai minua miettimään minun ja T:n suhdetta myös. Hassua ajatella, että nyt olen meistä sisaruksista se, jonka tämänhetkinen suhde on pisin. Ja siskoni ovat kahdeksan ja kymmenen vuotta vanhempia... Jotenkin tuntuu että heillä ei ole ikinä hyvä tuuri miesten kanssa. Sulhaskandinaateista paljastuu aina jotain sietämätöntä ajan kanssa, tai toisen siskoni kohdalla luikkivat karkuun ennen kuin suhde ehtii kunnolla edes alkaa, viimeksi tänä syksynä.

En kyllä usko että T:stä paljastuisi jotain karmivaa, koska hänkin tuntuu olleen jo pitkään oma itsensä suhteessa. Yhteenmuutto ei ole heikentänyt välejämme mitenkään, mitä nyt tietenkin suhde on hitusen rutinoitunut, muttei yhtään häiritsevästi. Ja niin järkyttävääkin kuin se onkin, emme ole vielä edes riidelleet kertaakaan. Odotankin kauhulla milloin se tapahtuu... En meinaan pidä riitatilanteista yhtään.

Jotenkin siskoni ero saa miettimään asioita siltä kannalta, että kestääkö minunkaan suhteeni. Mutta ehkä ei kannata miettiä lainkaan tuollaista. Olemme aivan erilaisia kuin siskoni ja hänen exänsä, ja heillä oli kuulemma ollut ongelmia alusta alkaen - asia oli vaan salattu. Ei tuollaisesta silti voi olla hämmentymättä.

Huomenna se sitten alkaa, koulu. Minusta pitäisi tulla sosionomi, voi hah. Viimepäivinä olen miettinyt, että taisin valita aivan väärän alan. En minä meinaan aina niin sosiaalinen ole, ja olen herkkä ja haavoittuvainen. Ja sitten minut heitettäisiin alalle joka on henkisesti rankkaa ja jossa pitää tulla toimeen vaikka minkälaisten ihmisten - myös inhottavien - kanssa.

Huoh. No jaa. Kai pitää yrittää. Mutta voin sanoa, että koulun alku ei innosta minua nimeksikään. Vielä keväällä ajattelin että tämä syksy on varmaan poikkeus "Yäk! Kouluun!" -reaktion suhteen, mutta toisin taisi kuitenkin käydä. Keväällä vielä halusin tuonne, nyt on vähän hämmentynyt olo... Mitäköhän silloin päässäni pyöri. Halusin vaan niin kovasti tähän kaupunkiin että ylipäätään johonkin korkeakouluun pääseminen tuntui hyvältä idealta. Mutta menikö valinta aivan mönkään? Sen asian selvittäminen alkaa huomisesta lähtien...

Vo jösses. Kello on vasta vähän yli kaksitoista ja olen ehtinyt kyynelehtiä jo tänään neljä kertaa! Taidan olla herkällä tuulella... Nyt pitäisi vielä alkaa kirjoittaa kaason puhetta tärkeälle ystävälleni ja itkumaratonini varmaan jatkuu vaan jos alan muistella menneitä...

Kohta jo juhannus. Outoa. Aika menee niin nopeasti kun käy töissä. Tuntuu että kesä lipuu tänäkin vuonna ohi aivan huomaamatta.

Mitään kovin erikoista ei ole tapahtunut. Lähinnä olen ollut töissä ja tavannut T:n kanssa aina kun ollaan ehditty. Eilen olin yötäkin T:n luona koska tänään ei onneksi ole töitä, T:llä sen sijaan on... Nyt mietityttää se että eilen menin paljastamaan T:lle yhden jutun, ja kadun sitä nyt. Kyse ei ole mistään vakasta, mutta nolottaa että menin siitä kertomaan. Lähinnä kun häpeän koko tyhmää juttua... T vakuutteli ettei jutussa ole mitään hävettävää, että olen ihan turhaan nolona. Silti jotenkin pelkään että kertomani muuttaa jotenkin hänen näkemystään minusta, vaikka kyse on vain eräästä jutusta mitä olen harrastanut joskus ja teen yhä silloin tällöin. Huoh.

Noh, en olisi siitä kertonutkaan jos tietäisin T:n olevan sellainen pölvästi joka suhtautuisi jotenkin naureskellen kertomaani, mutta jotenkin hieman tyhmä olo jäi.

Eilisilta oli muuten todella hyvä (lukuun ottamatta seikkaa, josta purran ajatuksiani kohta), juttelimme todella paljon ja vähän syvemmistäkin asioista eikä sellaisesta mistä tulee yleensä juteltua. Keskustelu tuntui nyt juuri sellaiselta mitä olen toivonut - molemminpuolista ja eteenpäin kulkevaa.

Mutta mikä siinä on, että hienonakin iltana, jona mies hellii ja sanoo rakastavansa, minä olen niin tyhmä että en voi olla epäilemättä itseäni. En meinaa suostua hyväksymään vieläkään sitä että voin muka kelvata tällaisena kuin olen. Näen itsessäni niin paljon vikaa, minkä T tuntuu sivuutavan ja näkevän ihan eri valossa.

Ja nyt tietenkin ei voi olla miettimättä, että minunhan kuuluisi olla maailmankaikkeuden onnellisin ihminen kun saan jakaa elämäni jonkun sellaisen kanssa joka haluaa hyväksyä minut tällaisena. Miksi se sitten on niin pirun vaikeaa?

Kun on kuullut niin paljon elämänsä varrella haukkumista, paskanjauhantaa ja selän takana puhumista itsestään, ei ole helppo heittäytyä toisen syliin meiningillä "tässä olen, rakasta minua tällaisena vaikka minua on ennen vain haukuttu!". Luulisi ettei kenellekään ole helppoa luottaa siihen että kelpaa sellaisenaan, mutta minulle se tuntuu olevan äärimmäisen vaikeaa. Joskus se onnistuu, joskus taas ei. Jokin pieni asia voi saada minut hetkellisesti vihaamaan itseäni niin rajusti, että T:n kosketuskin tekee pahaa silloin.

En tiedä mitä minun pitäisi tehdä tälle. Jotenkin tuntuu, etten yksinkertaisesti voi asialle mitään. Helpottuuko se ajan kanssa? Kenties. Vai helpottuuko? Kun sitä en voi tietää. En tiedä mistä voisin tahkoa itselleni itseluottamuksen takaisin - sen, mikä minulta on poljettu alas kiitos isäni ja koulukiusaajieni. Rakastan T:tä niin paljon, mutta pelkään että henkilökohtaiset ongelmani alkavat vielä syödä suhdetta.

Nyt soi

Huomenna syntymäpäivät... Jotenkin se ei herätä mitään "jihuu!" -fiilistä. Melkein joka vuosi tunnen oloni vähän alakuloiseksi kun syntymäpäivät lähestyvät ja myös kyseisenä päivänä.

Olen pohdiskellut mistä se mahtaisi johtua, ja tuntuu että olen keksinyt syyn: kovin moni ihminen ei muista minua syntymäpäivänä, mikä kertoo siitä, että minulla ei ole kauheasti ystäviä. Oikeastaan minulla on vain kolme hyvää ystävää ja muutama kaveri, mutta nämä kaveritkaan eivät pidä oikeastaan mitenkään yhteyttä. Tietenkin on vielä nykyisin poikaystävä, T. Ei sentään tarvitse tänä vuonna pyöriskellä surussa syntymäpäivänä sen takia että se olisi "... vuotta yksin" -päivä kuten vielä viime vuonna...

En vaan ole onnistunut saamaan kaveriporukkaa ympärilleni. Kaikki kolme hyvää ystävääni ovat aivan tuntemattomia toisilleen, ja kovin erilaisia. Usein minua kaivertaa se, ettei ole mitään kivaa porukkaa. Juuri syntymäpäivien ja muiden kohdalla sen huomaa kuinka laimeaa on juhlia jos ei ole kunnolla väkeä... Joku kahdestaan juhliminen on jokseenkin tavanomaisen tuntuista.

Nykyisin tulee kyllä usein liityttyä T:n kaveriporukkaan, varsinkin kun yksi ystävistäni kuuluu samoihin piireihin poikaystävänsä kautta. Mutta sitten kun kyseessä olisi jotkut omat juhlat ei nyt ehkä tule mieleen kutsua puolituttua väkeä messiin...

Mutta ei tällä paikkakunnalla vaan ole onnistunut mikään kaveriporukan luominen. Tällä paikkakunnalla olen niin erilainen kuin muut ettei minua ole hyväksytty laumaan - ja nykyisin olen jollain tapaa kiitollinenkin siitä... Mutta onhan se tylsää. Toivottavasti kaupungissa olisivat asiat toisin sitten kun kotiudun sinne.

Pitäisi kai lopettaa tällainen synkistely omien syntymäpäiviensä alla. Mutta en vaan mahda sille mitään että syntymäpäivät vetävät minut väkisin surulliseksi. Huomenna ei ole luvassa mitään muuta erikoista kuin se, että T tulee ehkä täällä käymään. Saa nähdä kuinka moni niistäkin ihmisistä, joiden kuuluisi muistaa minua, unohtavat syntymäpäiväni kokonaan...

Eilen oli kyllä sellainen v*tutuspäivä aamusta että hehheh. Kiistelin aamulla mutsin kanssa (mikä on harvinaista) ja heti kun tulen töihin: "MORO PIRPANA!" Sillä hetkellä päässäni alkoi kummasti soida tämä mukavan sadistista nautintoa tuottava kappale.

Onneksi mieliala hieman koheni päivän mittaan, johan olisin muuten ollut kuin takapuoleen ammuttu karhu työpäivän jälkeen kaupungilla. Ehdin pyöriä aika kauan kaupungilla (n. 3 h) ennenkö T pääsi töistä, ja siinä ajassa kävin palauttamassa kirjan kirjastoon, ostin ylioppilas-onnittelukortit, kävin apteekissa, ostin irtsareita, jakun sekä kivan mekon ja päädyin lopulta kirjastoon lukemaan pääsykokeisiin (jotka ovat huomenna, jei...).

Oikean kokoisen ja sävyisen jakun etsiminen olikin aika hommaa, ja sitä hommaa tehdessäni menin ja "törmäsin" jälleen kerran ns. ensirakkauteeni... Mikä ihme siinä on, että ennen kuin aloin seurustella T:n kanssa en nähnyt tätä ihmistä ikinä, ja nyt törmään häneen melkein joka viikko! Milloin hän huristelee vastaan autolla, milloin tulee vastaan liikennevaloissa (vaikka emme kumpikaan edes asu kys. kaupungissa), milloin kävelee ohi puolenyön jälkeen kun odottelen T:n & kaveriporukkansa kanssa taksia...

Ja tällä kertaa hän saapasteli minua vastaan kun olin menossa ulos Anttilasta. Ei se mitään, ajattelin kun silmäni osuivat häneen, olen jo päässyt yli ja en tunne nykyisin mitään vetoa häneen.

Mutta voi helv.

Jätkä menee ja hymyilee!

Katsoin saman tien muualle, mutta oli jo myöhäistä. Se hymy jonka hän minulle antoi siinä missä on aina ennen minut nähdessään kääntänyt katseensa pois, herätti minussa ihmeelliset tunteet. Halusin paeta paikalta, mutta samalla olisin halunnut mennä takaisin Anttilaan jotta näkisin hänet vielä. Siis mitä ihmettä?! Miten minun mieleni pääsee laukkaamaan noin miehen perään, joka on muuttunut paljon siitä ajasta mitä oli ennen, ja tunteetkin ovat laantuneet, loppuunkäsitelty, olen jopa selvittänyt tilanteen aikoinaan hänen kanssaan ja se päättyi siihen että meistä ei ikinä tullut paria.

Mutta ehkä se juuri onkin syy miksi minun on vieläkin vaikea nähdä häntä. Olin niin palavasti "rakastunut" silloin nuorena tytönhupakkona, että mies otti ja varasti pienen palan sydämestäni, mitä en saa enää koskaan takaisin. Kai se sitten pitää paikkansa, että ensirakkaalle ei voi koskaan kylmetä täysin.

Hullua tämä silti on. Olen parhaillaan aivan ihanan ihmisen kanssa, joka rakastaa minua aidosti ja tuntee minut. Ei sen puoleen, ei minulla mitään romanttisia suunnitelmia onneksi mieleen tullut tuosta ex-tunteideni kohteen hymystä huolimatta. Se vaan jätti todella kummallisen olon, juuri sellaisen että jää hieman vaivaamaan, millaista meillä olisi ollut, jos olisimme päätyneet yhteen.

Huoh. Niin kuin minulla ei olisi tarpeeksi ongelmia ilmankin että joku teini-iän ihastus lahjoittaa minulle kauneimman hymynsä kun sitä vähiten kaipaisin.

Kovin tyypillinen sunnuntai. Tuleva viikko saa huokaisemaan, mieliala ei ole todellakaan kehuttava ja huolet pyörivät päässä. Olen sentään tänään lukenut vähän pääsykoekirjaa, mutta tuo urakka tuntuu niin suurelta. Enää vähän yli viikko aikaa pääsykokeisiin, eihän tässä edes ahdista ehei. Onneksi yliopistoon pääsy ei todellakaan kuulu ykköstoiveisiini. Kunhan vaan pääsisin jonnekin opiskelemaan.

Paljon on tullutkin pohdittua tulevaisuutta ja sen tuomia suuria muutoksia viime aikoina. Enpä ole tainnutkaan blogiini vielä kirjoittaa, että hyvin suurella todennäköisyydellä elokuussa minua odottaa muutto suureen (no suureen ja suureen, mutta Suomen mittakaavassa ainakin) kaupunkiin, jota en oikeastaan tunne mitenkään.

Odotan sitä pelon ja kiinnostuksen sekaisin tuntein. Valitettavaa kyllä, mutta nyttemmin ajatuksissani on pyörinyt enemmän pelko kuin jonkinlainen innostus. Vaikka en ole muuttamassa yksin ja samalle paikkakunnalle lähtee yksi ystäväkin, en osaa olla luottavainen.

Eniten kai pelkään etten viihdy uudella paikkakunnalla. Olen kuitenkin loppujen lopuksi aika luonnonläheinen ihminen... Vaikea kuvitella että tuntisin betonilaatikon kodikseni ja nauttisin elämästäni pakokaasun katkussa. Mutta ei sillä, kyllä minä haluan asua kaupungissakin jotta näen millaista se on.

Tämä on niin ärsyttävää... Haluan jo jättää tämän pienen paikkakunnan jossa ihmisiä leimataan. Aivan uudessa kaupungissa saan uuden alun, todennäköisesti uusia kavereita. Mutta samalla tuntuu välillä etten olisikaan vielä valmis muuttoon. Toisaalta, tokkopa se ikinä helpottuu. Eiköhän monilla itsenäistymiseen liity pieni ahdistus kunnes huomaa että todella selviää omillaan. Silti minua hirvittää....

Nyt soi

On ollut kumma olo viimeaikoina. Kaikki tympii ja kyllästyttää aivan käsittämättömästi. Olen vain väsynyt ja kyllästynyt. Tänään olin T:n kanssa liikkeellä illasta kaupungilla ja kun tuli hetkiä jolloin olisi voinut jutella jotain, mitään ei tullut mieleen. Sitten jos yritin virittää jotain keskustelua, se kuoli äkkiä. Miksikö? Koska, perun tässä samalla aikaisempia sanojani, en osaa keskustella juuri mistään T:n kanssa. Tai ennemminkin T ei osaa keskustella kanssani juuri mistään.

Voi huohhh. Keskustelu on mielestäni parhaimpia ajanviettotapoja mitä ihmiselle on suotu, mutta ei, kun toisen päätä pitäisi melkeinpä koputtaa sanoen: "Huhuu, onko siellä mitään minkä pohjalta vastata jotain äsken sanomaani???" Kai se sitten on joillekin ihan normaalia että istutaan hiljaa pyöritellen peukaloita. Minusta se vaan on niin pirun tylsää.

Jos tämä kyllästyminen jota tällä hetkellä tunnen pahenee, alan olla peloissani miten jaksan jatkaa tätä rataa. En haluaisi niskaani jotain ihmeen kriisiä (taas) tähän hätään. Tuntuu vaan etten selviä yhdestäkään keväästä ilman että ihmissuhteet kulkevat huteraa riippusiltaa yli jyrkänteen.

Sanotaanko nyt näin että olen keväällä huonoimmillani. Olen ärtyisä, väsynyt, tympiintynyt samoihin asioihin ja kasvoihin, lannistunut, kaikin puolin kuraisissa fiiliksissä. Ennen olen onneksi pystynyt kiertämään karikot kanssaihmisteni kanssa aika hyvin, mutta nyt meinaan väkisinkin ajautua törmäyskurssille T:n kanssa, koska häntä näen niin paljon. Totta kai alan ikävöidä häntä jos emme näe, mutta liika on liikaa...

Jännä juttu kun ennen 3 kk päivää minusta tuntui meillä meni todella hyvin, mutta sitten alkoi yhtäkkiä vaan tympästä pahasti. Saa nähdä miten tässä nyt käy sitten. Minä niin haluan että tämä toimisi...

Menisipä tämä flunssa jo ohi. Alan jo pikkuhiljaa erakkoitua kun jökötän kotona ja pohdin elämäntynkääni. Ja ennen kaikkea pitkästyn.

Olen viimeaikoina tajunnut että minulla on ehkä liiankin läheinen suhde ruokaan. Ruoka on niitä harvoja asioita, jotka herättävät minussa jotain mielihyvää nykyisin. Olen aina rakastanut hyvää ruokaa ja olenkin aika herkkusuu... Valitettavasti olen myös mielialapohjainen mässäilijä... Kun mielialani on alhaalla, haluan mätätä naamaani vaikka mitä. Huonompi juttu.

Nyt olen kuitenkin siirtynyt "ruokakiinnostuksessani" uudelle tasolle - haluaisin myös itse oppia tekemään todella hyvää ruokaa, niin hyvää että itsekin siitä hämmästyisin. Ei nykyisissä ruoanlaittotaidoissani sinänsä vikaa ole, mutta haluaisin osata tehdä vaativampia ruokia ja herkkuja. Ja tosiaan, olen enemmän leipoja-ihmisiä, mutta haluaisin osata myös laittaa kaikenlaisia muitakin syötäviä; ns. perus kotiruokaa, erikoisia salaatteja, erikoisempia ruokia jne.

Veikkaan että mielenkiintoni ruoanlaittoon on tullut osittain siitä, että äitini on mielettömän hyvä kokki ja tekee jatkuvasti hyviä ruokia, leipoo yms. Minua myös kiehtoo ruoanlaiton loputtomat mahdollisuudet - niin paljon reseptejä ja uusia makuja löydettävinä ja kokeiltavina! Ja vaikka Artian "Hyvä ruoka, parempi mieli" -slogan on jokseenkin vähän ärsyttävä, se pitää paikkansa.

Tässähän tulee nälkä kun ruoasta kirjoittaa.

Nyt soi

Olen jo jonkin aikaa miettinyt, että pitäisikö minun muuttaa tämä salasanasuojatuksi blogiksi. Ei tätä meinaan tunnu kukaan seuraavan, ja harvoin kukaan kommentoikaan.

Heräsin pohtimaan mitä oikeasti haluaisin elämältäni. Se on vaikea kysymys, enkä tiedä siihen vastausta.

Mutta yhden asian ymmärrän nyt varsin hyvin. Tämä elämäntilanne, jolla tarkoitan nyt lähinnä opiskelua ja siihen liittyviä paineita, ei tunnu olevan oikein. Minulla on sellainen olo, että korkeakoulutus ei vaan yksinkertaisesti ole minulle tarkoitettu. Se vaatisi niin paljon älykkyyttä, lahjakkuutta, tarmoa, ahkeruutta ja motivaatiota. Joudun ponnistelemaan koko ajan hullun lailla, koska minulta ei löydy mitään noista tarpeeksi. Pahin on tietysti motivaation puute, josta olen kärsinyt jo pidemmän aikaa. On vaikeaa tavoitella mitään kun mikään ei tunnu tavoittelemisen arvoiselta.

Elämä ilman tavoitteita... Minä jos kuka tiedän kuinka turhauttavaa ja merkityksettömän tuntuista se voi olla.

Mutta ehkä minun on tarkoitus tyytyä vähempään. Ehkä minun ei kuulukaan tavoitella korkeuksia, ehkä voisin löytää onnen jostain yksinkertaisesta. Kunpa vielä keksisin, mitä se jokin olisi.

Olen laiminlyönyt blogiani ahkerasti loman aikana... Ja nyt kun ajattelin viimein kirjoittaa jotain, saan huomata että vuodatus on muuttunut aivan oudoksi, ja hitaaksi...

Tämän loman tapahtumat ovat kyllä herättäneet monenlaisia ajatuksia ja tunteita... Samalla ilahduttaa, ahdistaa, hämmästyttää, pelottaa ja hymyilyttää. Olo on myös kovin epäuskoinen. Päähän ei meinaa takoutua että nämä asiat mitä nyt on tapahtunut ovat todella tapahtuneet... Koko ajan pitäisi nipistää itseään jotta tietäisi uneksiiko.

Ei kannattaisi olla liian pitkään sinkku...

En edes muista että huomenna on aatto. Vähän sama ilmiö kuin viime vuonnakin, kylläkään nyt ei taida edes lumi pelastaa joulumieltä.

Nämä neljä ensimmäistä vapaapäivää ovat vaan kadonneet jonnekin. En ole tehnyt oikeastaan melkein mitään, tai jos olen, niin vain vähän aikaa jaksanut jotain ja sitten siirtynyt taas jumittamaan. Mesessä olen kylläkin jonkin verran ollut, mutta sitä ei oikeastaan voi kutsua tekemiseksi...

Odotan koko ajan milloin joku alkaa rääkymään minulle miksen ole auttamassa joulujärjestelyissä. No on minulle jo pariin kertaa rääyttykin, muttei vielä pahemmin. Olen paketoinut lahjoja, imuroinut, siivonnut kissanhiekkalaatikon, koristellut, mutta ihme ja kumma kukaan ei ole vielä saanut päähänsä laittaa minua esimerkiksi kuorimaan perunoita kuten viime vuonna. Okei, parasta ehkä koputtaa äkkiä puuta...

Jospa voisinkin loppupäivän keskittyä siihen että runnoisin päähäni sen, että huomenna on joulu?

Sain pari tuntia sitten aika mielenkiintoista informaatiota...

Voisi olla järkevää tehdä ruotsin yo-vihon tehtävät, jotka pitäisi palauttaa huomenna, mutta nyt jäin pohtimaan saamaani tietoa. Hehheh.

Miksi minusta tuntuu taas että näen joka puolella pareja...?

Aina kun avaan telkkarin, siellä on rakastuneita ihmisiä. Samoin on koulussa, kaupungilla, lehdissä, romaaneissa ja jopa internetin mainos-bannereissa. Olenhan jo melko turtunut siihen että näen onnellisen rakastuneita ihmisiä ympärilläni, mutta silti kylmää mennä aina yksin nukkumaan.

Tänään tajusin kylläkin yllättäen, että oikeastaan eräs tyyppi tuntuu hymyilevän minulle. Tai en tietenkään ole varma, ja en halua olla varma. Olen kerran häntä moikannut, mutta tänään kun puhuin hänelle ensimmäistä kertaa, hän vaikutti jotenkin iloisesti yllättyneeltä. Mutta ota tästä nyt selvää... Olen minä ennenkin erehtynyt toivomaan liikoja.

Mutta sanottava on, että kyllä tökkii taas vaihteeksi tämä yksinäisyys. Kaipaisin edes jotain pientä säpinää tai flirttiä, mutta ei ole juuri ketään jonka kanssa voisi jotain silmäpeliä yrittää, paitsi ehkä se tyyppi josta kirjoitin äsken. Mutta ujonpuoleinen kaveri kun on... Itsekin olen ujo, joten ei ollut mikään ihan helppo tehtävä tänään avata suuta ja sanoa jotain. Pitäisi vaan olla rohkeampi ja helpommin lähestyttävä... kenties.

Niin joo saatiin yo-tuloksia tänään, ja onneksi sain yllättyä iloisesti. Molempien kirjoittamieni aineiden arvosanat kun heiluivat opettajien arvioiden mukaan kahden eri arvosanan rajamailla, ja tulisivat todennäköisesti tippumaan siihen huonompaan. Mutta kuin ihmeen kautta sainkin molemmista ne paremmat. Outoa.

Hmm... Taas se meni, viikonloppu näet. Ottaa päähän tämä hirveän nopea ajankulu. Tuntuu ettei ehdi edes huokaista kun jo tajuaa heräävänsä aikaisin maanantaina. En tajua niitä ihmisiä, jotka jaksavat lukion ohella käydä viikonloppuisin töissä...

Tein äsken psykan esitelmää masennuslääkkeistä, ja olipa kiva näpertäminen siinäkin. Pitäisi vielä tänään/huomenna lukea eräs romaani loppuun. Hehe... Sen jälkeen pääsenkin kiinni kirjaan, johon Dexter-sarjan ensimmäinen tuotantokausi perustuu. Paljastettakoon näet nyt että olen toivottomasti koukussa tuohon sarjaan, vaikka se onkin hieman...hämmentävä. >8)

Dexter kertoo siis - kuten monet todennäköisesti tietävät, kiitos sarjan herättäneen kohun - sarjamurhaajasta Dexter Morganista, joka ironista kyllä työskentelee myös Miamin poliisissa veriroiskeiden tutkijana. Mutta muista sarjamurhaajista poiketen Dexter kohdistaakin murhanhimonsa ainoastaan toisiin sarjamurhaajiin, noudattaen tarkkaa suunnitelmallisuutta ja toteutustapaa. Sarjan edetessä Dexter joutuu kuitenkin ongelmiin, kun hänen yrittää sovittaa puuhansa normaaliin elämään. Lisäksi hänen hirviömäinen tunteettomuutensa alkaa rakoilla, ja heränneet tunteet saavat hänet kyseinalaistamaan koko elämänsä. Ja mikä tärkeintä, hän ei halua jäädä kiinni...

Sellaisen ihmisen korvaan, joka ei ole koskaan sarjaa katsonut, voi juoni kuulostaa järkyttävältä ja aivan moraalittomalta, mutta sarja ei todellakaan ole mikään verellä mässäilevä jenkkiräpellys. Minusta parasta sarjassa on sen tarjoama moraalinen pohdinta. Millaisesta näkökulmasta Dexterin sarjamurhaamista ajattelee. Kuten toisen kauden mainoksessakin Dexter kysyy: "Am I good person doing 'bad' things, or a bad person doing 'good' things?"

Sarjan roolijako on osunut myös nappiin. Michael C. Hall tekee niin mainion roolityön kylmänä ja kieroutuneena Dexterinä, joka vetää naamallensa leveän jenkkihymyn aina kun tarve vaatii, että mietin miten miehestä irtoaakin! Myös muut näyttelijäsuoritukset ovat hyviä, ja sarjassa ei ole yhtäkään tylsää, kliseistä hahmoa. Myös musta huumori puree ja Dexterin ironiset ajatukset nostavat hymyn huulille.

Harmi että toinen tuotantokausi loppui tällä viikolla, mutta onneksi jatkoa on luvassa kunhan kolmas tuotantokausi tulee Suomeen.

...tulee mielenkiintoinen päivä:

http://paranormaaliblogi.wordpress.com/tag/kontakti/

Mitä tuollaisesta pitäisi ajatella... 'o_o Tänään satuin menemään paranormaaliblogin sivuille ja yhtäkkiä näen koko sivun täynnä juttua siitä, kuinka ufot ottaisivat yhteyden maahan huomenna. Olen skeptinen tottakai, vaikka olen aina uskonut siihen ettemme voi olla yksin täällä. Silti, tuo tuntuu niin suurelta tapahtumalta, ettei siihen halua uskoa. Mutta oikeastaan en silti yllättyisi vaikka jotain tapahtuisi... Hämmentävää tämä silti on. On hyvinkin mahdollista, että mitään ei tapahdu.

Mutta jos kuvitellaan että tapahtuisi. Maapallon valtaisi sekasorto ja järkytys, toisaalta jotkut ottaisivat asian hyvin ja järkevästi ilman mitään paniikkia. Olisi kyllä melkoinen isku ihmisten mieleen, vaikkakin ennustettu kohtaaminen on kuvailtu positiiviseksi, sellaiseksi että ihmiset, ainakin ne jotka ymmärtäisivät ottaa kohtaamisen positiivisena asiana, ymmärtäisivät elämän uudella tavalla. Mutta skeptikot järkyttyisivät, monen mieli varmasti järkkyisi.

Kyllä tämä on hämmentävää... En usko että huomenna mitään tapahtuu, mutta entä jos tapahtuisikin? Mitenköhän sitä saa unta tänä yönä...? :D

Viikonloppu oli hämmentävän mukava ja valoisa. Olo oli kuin olisin leijunut pitkästä aikaa jalat hieman irti maasta. Koulustressiä ei kerrankin ollut, ja perjantai sai minut onnelliseksi. Mikä kumma tunne. Mikään ei saanut minua masentumaan.

Mutta tänään paluu kouluun palautti taas kaiken normaaliksi... Että pitää olla tyhmää. Toivon että huominen olisi parempi päivä, koska tätä päivää ei voi kehua. Tuntuu että päässä ei joko pyöri mitään, ja yhtäkkiä välillä taas sekava ajatusten kaaos. Ja on kummallinen olo. Viikonlopun olotila, jonkalaisesta en ole pitkään aikaan saanut nauttia, sai minut pohtimaan. Asiat ovat niin pienestä kiinni. Niin pienen asian tähden voi tuntea hetken onnea. Mutta tarvitaan vain pieni uusi sattuma, ja tuntuu kuin mitään onnea ei olisi koskaan ollutkaan. Ja alkaa epäillä koko ajan, oliko onneen syytä aiemminkaan.

No joo. Ei tästä tekstistä edes kukaan tajua mitää, kun en meinaa edes minäkään. Tällaista tämä sekava ajatuksenkulku juuri on.

On ollut kovin ajatuksia herättävä viikonloppu.

Perjantaina kaverini tuli meille ja menimme yöksi mökille. Oli todella hauskaa, mutta juttelimme myös vakavia. Eilen ja tänään olen lähinnä jumittanut ja pohtinut kaikkea sekavin tuntein.

Käteni ovat vapisseet jo monta päivää. En tajua mistä on kyse... Olen miettinyt voisiko johtua kofeiinitableteista, mutta enhän minä ole ottanut tällä viikolla kuin yhden, ja sekin oli aika tehoton kun olivat jo menneet vanhaksi. Jotenkin tuntuu että tämä alkoi sen maanantaisen jälkeen, ja koulusurmakin voi olla tämän taustalla.Vai olenko niin väsynyt...? Sen kun tietäisi.

Syksy on aina ollut minulle aikaa, jolloin tutkiskelen itseäni. Tänä vuonna siihen ei ole kauheasti jäänyt aikaa, mutta tämä viikonloppu on pitkästä aikaa antanut hetken minulle. Tänään kylläkin pitäisi lukea jakson viimeiseen kurssikokeeseen, plaah. Ei huvittaisi niin yhtään.

Tunnen taas olevani niin tyhmä. Olen niin pitkään yrittänyt "suojella" itseäni vastoinkäymisiltä, ja onnistuin silti tavallaan itse aiheuttamaan yhden taas itselleni tyhmyyteni takia. Otin riskin. Ja nyt kadun sitä. Kipu kyllä kuolisi, jos opettelisi olemaan tuntematta mitään, mutta mitä elämää sekään olisi, jos olisi pelkkä tyhjä kuori?

Politik

Look at the earth from outer space
Everyone must find a place
Give me time and give me space
Give me real don't give me fake
Give me strength, reserve control
Give me heart and give me soul
Give me time, give us a kiss
Tell me your own politik

And open up your eyes, open up your eyes, open up your eyes, open up your eyes

Give me one 'cause one is best
In confusion, confidence
Give me peace of mind and trust
Don't forget the rest us
Give me strength, reserve control
Give me heart and give me soul
Wounds that heal and cracks that fix
Tell me your own politik

And open up your eyes, open up your eyes, open up your eyes, open up your eyes
Just open up your eyes

But give me love over, love over, love over this

---

Eilisen tapahtuma on taas järkyttänyt koko Suomea, ja minua, pientä nuorta ihmistä. En edes jaksa käsitellä aihetta perusteellisesti, koska tämä on herättänyt niin samanlaisia tunteita kun Jokelan koulusurma, että kannattaa lukea siitä kirjoittamani teksti jos haluaa tietää mitä suurinpiirtein ajattelen.

Ainoa asia mitä nyt jaksan ja haluan sanoa on, että ihmisten pitäisi avata silmänsä, kohdata todellisuus. Tämäkin verilöyly olisi ehkä voitu estää, jos tämä mätä yhteiskunta ei vähättelisi nuorten mielenterveysongelmia. Sitten kauhistellaan kovaan ääneen: "Miksi kävi näin?" Miksiköhän? Eikä hallituksen eilen tekemä päätös myöntää rahaa nuorten mielenterveystyöhön tuo kymmentä viatonta ihmistä takaisin eikä lohduta heidän lähimmäisiään.

Meidänkin koulu näyttää taas loistavaa esimerkkiä, kun ei käytännössä käsitellyt asiaa muuten kuin viisi minuuttia aamunavauksessa. Well done, well done.

Että voi ihmistä jumituttaa. Kun tietää että pitäisi tehdä jotain, ei silti ala reippaasti hommiin, istuu vaan ja jumittaa, tai menee nettiin ja jumittaa, kunhan vaan saa jumittaa ympäriinsä.

Jumitus on ehkä turhauttavin ajankulutuskeino ikinä, koska se ei yleensä edes johda minkään asian valmistumiseen. Minulla jumitus tarkoittaa usein sitä, että pyörin nettisivuilla jotka ovat turhia, katson jotain turhaa tv:stä, tai vaan istun sohvalla enkä tee mitään, vaikka olisi miljoona ja yksi asiaa joita voisi tehdä jumituksen sijaan.

Ja miksi pahin jumitus iskee aina juuri silloin kun ei olisi aikaa olla tekemättä mitään? Tämä päivä on hyvä esimerkki. Olisi pitänyt lukea ruotsin sanakokeisiin, suunnitella äidinkielen aine, lukea historiaa ja aloittaa eräs lainaamani romaani, mutta ei. Jos tekisi aina kaiken ennen lorvailua, saisi lorvailla hyvällä omallatunnolla. Mutta valitettavasti olen niin kyllästynyt kouluun että teen kaikki läksyt pitkin hampain iltamyöhään. Ja väsyttää. Nytkin niin paljon etten edes jaksaisi mennä suihkuun.

Tulipa melkoinen valitusvirsi.

Tulinpahan sitten alkuviikosta niin kipeäksi ettei kouluun ollut menemistä maanantaina ja tiistaina. Maanantaina oli todella kurja olo ja enemmän kuumetta. Ne päivät sitten kun kouluun raahauduin, yritin sinnitellä jatkuvasta takovasta jysäristä huolimatta, ja yritin myös yskiä mahdollisimman vähän mikä oli käytännössä pirun haasteellista kun meinasin aika ajoin lima norua henkeen ja tuli tukehtumisen tunne. Niin ja unohtamatta jatkuvaa niiskutusta kiitos nuhan.

Mutta eipä tuosta sen kummempaa ole mutistavana. Moni muukin on flunssassa nyt, oikea aalto meneillään. Onneksi minulla tämä alkaa jo mennä ohi.

Olen taas pari viikkoa pyöriskellyt ikävissä ajatuksissa. Jotenkin vaan tunnen oloni maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi vaikka ympärillä on jokunen, mutta kun kukaan ei näe pahaa oloani lävitseni. Olen sellainen, että vitsailen aina itseni kustannuksella. Sillä annan vaikutuksen, että otan koko elämän aika keveästi ja saan muut nauramaan paikoitellen. Mutta kukaan ei huomaa että vaikka vitsailenkin, olen pulassa ongelmieni kanssa ja salaa toivon että joku ymmärtäisi viestin vitsailun takaa. Ongelmat ovat ottaneet liikaa valtaa elämässäni. Tämä Grand Avenuen Bullet -kappaleen pätkä tuntuu kovin samaistuttavalta:

"Got the world on her shoulders. But no one to hold her. Just constantly looking for something better. So watch from the distance. As she moves through the crowd. Just slightly damaged, just slightly out."

On muuten kaunis kappale muutenkin. Kylläkään muu osa lyriikasta ei ole ainakaan tällä hetkellä kovin samaistuttava. Kertosäe kenties tuon pätkän lisäksi, jos sekään. Musiikissa annan kovin suuren arvon lyriikalle. Jos sanat tuntuvat kuvaavan jotain tunnetta, mitä on tuntenut mutten ole osannut kuvailla, se on täysi napakymppi. Harvoihin kappaleisiin olen kuitenkaan törmännyt, jotka ovat melkein sanasta sanaan kuin minun elämästä, mutta rakastan niitä sitten sitäkin enemmän.

Mutta back to the point, ei minulla ollut tarkoituksena alkaa musiikkista jahkaamaan... Siihen menisi koko yö. Sen sijaan jahkaan tätä nykytilannetta. Kun tuntuu taas tuolla lukiossa, että olen kovin ulkopuolinen, kuten olin jo lapsena. Lukiosta tunnen hyvin ainoastaan yhden ihmisen, joka kulkee melko samoilla aaltopituuksilla. Muut tutut ovatkin sitten niitä hyvänpäiväntuttuja. Oman koulun ulkopuolelta löytyy kaksi hyvää ystävää, ja yksi jota en lukisi vielä ystäviin, mutta hyviin kavereihin. Mutta vaikka onkin edes näitä joitakin ystäviä, on heilläkin nykyään niin omat juttunsa etteivät kauheasti välitä.

Jotenkin on myös sellainen olo, että ihmisillä on ihan vääristynyt kuva minusta. Melkein kuin minua kartettaisiin tai minulle naureskeltaisiin koko ajan. En tiedä olenko vaan vainoharhoinen, mutta siltä vähän tuntuu. Että kaikki suurin piirtein inhoavat minua paria ihmistä lukuun ottamatta, tai luulevat että olen todella kusipäinen. Tämä väärä luulo johtuu ehkä siitä, että kun oloni on paha, näytän synkältä, siltä etten halua ketään lähelle, ettei minulle kannata mennä ja sanoa mitään. Mutta jotkut pölvästit eivät tajua, että minulla paha olo näkyy näin. Ei minään itkun vääntämisenä, viiltelynä tai vastaavanlaisena. Että ovat kai sitten päähänsä saaneet sellaisen käsityksen, että jos tuijotan ilmeettömänä, tai hieman vihamielisen näköisenä seinää, se kertoo että olen todella tympeä henkilö ja että vihaan kaikkea ja kaikkia. Elä sen kanssa sitten, kun ihmiset kohtelevat ennakkoluulojensa mukaisesti. Mutta kun eivät tiedä puoliakaan..

Vaikka koulua on ollut vasta viikko, tuntuu kuin olisin ollut siellä taas iät ja ajat, ja että kesäloma olisi loppunut vasta vajaa viikko sitten. Kuten aiemmin kirjoitin, tuntuu aika raskaalta, eikä pelkästään "aika", tämä kolmaskin vuosi. Onneksi se ei ole kokonainen lukuvuosi!

Minua niin potuttaa, potuttaa ja vielä kerran potuttaa! Voisin mennä huomenna kaverin kanssa lehvaan, ja tämä saattaa olla lähiaikoina ainoa tilaisuus nähdä häntä. Mutta juttu on niin, ettei minua oikein huvittaisi körötellä kaupunkiin katsomaan elokuvaa josta en ole kylliksi kiinnostunut ja muutenkin... On niin tolkuton määrä läksyjä viikonlopulle, että tulen hulluksi jos joudun huomisen huolettoman elon takia vääntämään läksyjä koko sunnuntain. Tai sitten pitäisi tehdä läksyjä jo tänään, mutta ei sekään oikein innosta, koska yleensä pyhitän perjantain huolettomuudelle ja keskityn läksyihin vasta lauantaina ja sunnuntaina. Muuten olisin jo ajat sitten ehkä menettänyt järkeni... lopullisesti.

Tässä on toinenkin oleellinen seikka. Kun tämä ei ole mikä tahansa elokuviin meno... Pelkään että tämä mieshenkilö pitää niitä treffeinä. Ja kun minä taas en! Minusta ei ole mitään järkeä ajatella näitä treffeinä, kun emme ole vielä tarpeeksi tuttuja. Liika hätäily - se jos mikä vetää kaiken solmuun. Ja lisäksi en tiedä olenko edes kiinnostunut siinä mielessä. Minulla on sellainen karmiva tunne, että huomenna joudun lukuisten salavihkaisten iskuyritysten uhriksi ja se jos mikä on kiusallista... Miettikääpä nyt sitäkin kliseetä:

Jos tyttö on elokuvissa pojan kanssa, ja laittaa kätensä penkin käsinojille, se yleisesti ymmärretään merkkinä siitä, että tyttö haluaisi pojan tarttuvan käteen. Entä jos ajatuksissani teen niin, ja kohta onkin toisen koura omani päällä? Siinä menisi leffa sivu suun, kun miettisin loppu ajan mitä ihmettä meinaan sanoa tai tehdä kun elokuva loppuu ja valot syttyvät. Jos olisin korviani myöten ihastunut tähän henkilöön, toivoisin varmasti tuollaista. Mutta en ole, näen hänet kaverina. Mutta näkeekö hän minut kaverina? Alan epäillä... En haluaisi torjua häntä mutten myöskään antaa hänen käsittää väärin.

Nyt siis fundeeraan tässä että menenkö koko elokuviin huomenna. Tekisi mieli mennä, mutta hieman arveluttaa... Hän tuntui olevan hieman näreissään kun sanoin etten ole varma tulenko, sekin jo viestii jostain oudosta... En niin millään muotoa haluaisi että tämä muuttuu ahdistavaksi ja kiusalliseksi.

Olen tässä lähiviikkoina muistellut menneitä. Eräs uni palautti asioita ajatusmaailmaani, ja niinpä halusin lukea vanhat päiväkirjani läpi - ja mitä sainkaan huomata? Olen muuttunut hirveästi.

Osittain olen muuttunut parempaan, osittain huonompaan suuntaan. Esimerkiksi ennen olin optimistisempi, mutta toisaalta naiivi ja ärsyttävän sinisilmäinen. Silti vanhat ajat herättävät aina pientä kaihoa, ainakin jos pyöritään paljon erään asian ympärillä jolla oli suuri merkitys elämässäni silloin. Tuntuu ettei sellaisiin tilanteisiin ole mitään mahdollisuuksia nykypäivänä.

Siksi odotankin että lukio on ohi, ja pääsen eroon tuosta koulurakennuksesta. Siitä alkaa uusi vaihe, joka toivottavasti tuo mukanaan uusia tuttavuuksia ja jotain odottamisen arvoista.

Kirjoitin muutama päivä sitten siitä, kuinka olen huolissani terveydestäni. Mutta nyt olen puolestaan äimissäni! Olen kirjoittanut asiasta nettiin, ja ihmiset jotka ovat vastanneet ovat olleet aivan asiallisia ja suurin piirtein kiinnostuneita kuulemaan lisää... o_O Kehoittaneet että antaa ajan kulua, ja että asioita ei kannata kieltää vaan kannattaa yrittää olla kuin ei mitään ja käsitellä asiaa pikku hiljaa.

Ärsyttää kun tekisi niin mieli kirjoittaa jutuista tännekin, mutta en uskalla koska haluan varjella henkilöllisyyttäni. Pitäisi varmaan perustaa toinen blogi, johon kukaan ei pystyisi minua yhdistämään ja voisin kirjoittaa mistä tahansa. Tänne ei uskalla, ainakaan tässä vaiheessa.

Kyllä on viikonloppu taas kirinyt äkkiä. Tuntuu etten ole ehtinyt tehdä mitään, yhtään mitään... Tai ainakin olen jättänyt ne tärkeimmät asiat tekemättä, kuten kokeisiin lukemisen. g__g Ihan outoa että kesäloma alkaa jo alle kahden viikon kuluttua. Mutta sinänsä kesäloma ei hirveästi herätä iloa tai riemua kun töissä pitäisi puurtaa ja lukea ahkerasti kirjoituksiin.

Eilen keskustelin pitkän tovin vanhempieni kanssa vähän kaikesta, mikä on aika harvinaista. Tuntui kyllä hyvältä avautua ja kerrankin kukaan ei ainakaan alkanut valittamaan kun yritin jotain elämästäni kertoa. Silti tuntui taas vähän siltä että loppujen lopuksi vanhemmillani ei ole hajuakaan miten minulle oikeasti menee. Noh, ehkä jotain aavistusta kenties mutta ei voi kehua silti.

Tässä parin viime viikon aikana olen alkanut todella huolestumaan terveydestäni, koska olen kohdannut outoja asioita. En niitä ainakaan tässä vaiheessa halua paljastaa mutta ne ovat pelottavia, ja viittaavat sairauteen. En oikein tiedä mitä ajatella. Olenko vain vainoharhainen, kuvittelen? Vai onko se totta ja onko minun syytä olla huolissani. Vanhempani ainakin tuntuvat jonkun verran olevan kun kerroin, vaikka kylläkin... äärgh tästä on niin vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa. Pelkään tuttujen ihmisten löytäneen blogini ja lueskelevan juttujani, tai sitten jotkut nettitutut saavat liikaa selville minusta.

Kuitenkin... En tiedä voisinko pitää asiaa huonona vai hyvänä, ja onko se kammottavaa vai mielenkiintoista. Ja pelkään että jos ajattelen asiaa liikaa, sekään ei ole hyvä.

Sain taas tänään todeta kuinka törppöjä ihmiset voivat olla netissä avoinna olevissa chat-ohjelmissa. Tarkoitan törpöillä nyt niitä häiriköitä, jotka tulevat sinne vain häiritäkseen muita esimerkiksi kirjoittamalla siansaksaa jatkuvasti tai toistamalla jotain yhtä ja samaa tai muuten vain dissaamassa kaikkia. Sain minäkin äsken osakseni vaihteeksi haistattelua. No ei siinä mitään, pistin sarkasmia takaisin, mutta sitten sähläsin sivun niin, että jouduin poistumaan, ja tämä häirikkö jäi tavallaan voitolle kaikkine haistatteluineen kun en päässyt pistämään takaisin. Ärgh.

Netissä on aina niin helppoa loukata, pilkata, haistatella ja olla törkimys, mutta mitä nämä tällaista harrastavat ihmiset ovat livenä? Veikkaan että kertakaikkisia nyhvöjä, joilla ei ole otsaa sanoa mitään kenellekään. Onneksi minulla on kova nahka netissä joten en jaksa välittää tällaisista idiooteista kuin sen aikaa kunnes viha laantuu, mutta en minäkään kaikkea siedä.

Minkä hemmetin takia muromainoksissa on aina hyvin iloinen perhe tai hyvin iloisia lapsia tai iloinen hyppelehtivä nainen joka syö muroja pysyäkseen laihana vaikkei ole nähnyt ikänänsä yhtäkään läskimakkaraa.

http://www.youtube.com/watch?v=aF9dTvkyua8

http://www.youtube.com/watch?v=uLskZQkofGA&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=ygK_AHiHbzY&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=YM1Gb0-4440&feature=related

Muromainokset tuntuvat aina antavan sen kuvan että "elämänlaatuni parani kun söin näitä muroja." tai "Laihduin mallin mittoihin kun popsin ahkerasti Fitness muroja joka aamu!". Pistäkääpä merkille kun seuraavan kerran näette muromainoksen tv:stä.

Olen ehkä hullu.

Kuulin aikoja sitten pelistä nimeltä American McGee's Alice. Kyseessä on siis kieroutunut versio monille tutusta Liisa Ihmemaassa-tarinasta. Nyt olen aloittamassa pelaamaan tätä peliä, vaikka olen kuullut että se on pelottava. Pelin tarinassa Liisa (tai siis Alice) on kasvanut teiniksi, ja menettänyt mielenterveytensä sen tähden että hänen vanhempansa kuolivat tulipalossa pian sen jälkeen kun Liisa palasi Ihmemaasta. Mielisairaalasta hän joutuu uudelleen Ihmemaahan, mutta se on aika kaukana siitä "söpöstä" Disney-versiosta - minusta se Disney-versiokin on jotenkin karmiva.

Saa siis nähdä kestääkö mielenterveyteni! 8D

Tunnen oloni taas niin kateelliseksi monesta asiasta. Kateus on silkkaa turhuutta, pahuksen idioottia ajantuhlausta ja vihanlietsontaa, mutta en vain voi välttyä siltä. Tällä hetkellä kadehdinkin näitä asioita:

1) Siskoni ja hänen miesystävänsä ovat Thaimaassa toista viikkoa, ja tulevat jouluksi kotiin, mikä tarkoittaa sitä että saan taas kuulla miten ihanaa ulkomailla on. Jeesjees. Olen käynnyt vain Ruotsissa... Tällä viikolla koulussa oli luento opintomatkoista ja alkoi tehdä mieli ulkomaille niin maan vietävästi! Ja nyt saan kuunnella kaikkea "ihanaa" ja katsella "ihania" lomakuvia, ja masentua. En pääse tästä korvesta varmaan ikinä mihinkään. Olen köyhä.

2) Eräällä ystävälläni tuntuu olevan täydellinen seurustelusuhde, ja minullapa ei sellaista laisinkaan, eikä ole ikinä ollut. Yritän aina olla iloinen hänen puolestaan, ja olenkin, mutta kateuteni kalvaa myötäonneani. Näet joka kerta kun hän jakaa asioita kanssani koskien heidän ihanuuksiaan, minun päälleni ilmestyy sadepilvi. Aina silloin tunnen sydämeni murtuneeksi. Uusi vuosi kammottaa taas, kuten viimeksi kirjoitin. Se tietää taas asioiden puimista ja surkuttelua, miksi minun täytyy olla näin yksinäinen... Tuntuu ettei kukaan ymmärrä.

3) Kadehdin niitä jotka saavat nauttia pidemmän joululoman. Revin hiukset päästäni jos loma on ensi vuonnakin lyhyt, mutta kyllä sen pitäisi olla pitkä koska koulu alkaa kaiketi jo 11.8. (Uuh... Ihanaa puhua jostain abivuoden alusta... :S). Tunnen oloni niin nuutuneeksi että haluaisin maata sängyssä kuukauden. Sitten ehkä jaksaisin taas. Tai ehkä en.

4) Kadehdin vähän niitä jotka onnistuivat löytämään tanssiparit ja vaikka he joutuvatkin olemaan pitkään koulussa ja eräs ystävänikin sen tähden huokailee, tuntuu että jään paljosta paitsi. Olen entistä enemmän ulkopuolinen, hyypiö jonka kanssa kukaan ei halunnut tanssia...

5) Kadehdin tuota kattia joka nytkin nukkuu makeasti sohvalla minun tuijottaessa silmäpussineni kera kannettavan näyttöä. Kelpaisi pari tuntia minullekin. Mutta olen niin stressaantunut kaikesta nykyään, että jos tulee mieleeni että voisin mennä nukkumaan, alan ajatella että "Ei, minun täytyy käyttää se aika jotenkin hyödyllisemmin.". Just joo.

No siinä päälimmäiset kateudenaiheeni. Joskus tuntuu että muistutan kohta ihonväriltäni enemmän Irlantia kuin maitokahvia.

Kyllä tökkii tämä viimeinen viikko. En jaksa keskittyä koulussa, olen väsynyt ja jaksokin on tylsä kuin virsikirja. Oppitunneilla en voi ajatella kuin lomaa, mutta toisaalta ajatus lomasta myös inhottaa, koska tiedän että sen jälkeen minun pitäisi taas jaksaa "uusin energiavaroin" eteenpäin. Just joo. Viime vuonna en ainakaan palannut kouluun levänneenä, enemminkin vihaisena.

Olisipa loma kahden viikon mittainen... Se saisi ihmeitä aikaan! Nyt tuntuu että loma menee taas "velvollisuuksiin", eli kouluhommiin, kavereiden näkemiseen (mikä on kivaa, mutta haluaisin joskus hengähtääkin) ja kaupungilla käymiseen. Olisi jossain vaiheessa mukava olla tekemättä YHTIKÄS MITÄÄN. Antaa lähtöpassit kaikille huolille ja stressinaiheille.

Taas tätä tyypillistä valitusvirttäni. Todella fiksua valittaa tässä vaiheessa että loma on kohta ohi, vaikkei se ole edes alkanut... Mutta sellainen minä olen, valitettavasti.

Eipä muuten kyllä tänäkään vuonna voi joulufiiliksillä kehua. Lumi on yksi suuri tekijä - ja yllätys yllätys, sitä ei ole! Tänäkin vuonna tuntuu siltä että joulu pääsi yllättämään. En ole ehtinyt valmistautua, enkä tarkoita nyt kiirettä, vaan sitä joulumieli-puoltani. Pienenä se kävi aivan itsestään. Nykyään minun pitää todella tietoisesti yrittää olla joulumielinen. Joulumieli on kateissa taas, enkä usko että sitä tänä vuonnakaan löytyy. Viime vuonna muistan aattonakin ajatelleeni: "Nytkö se jo on? Apua kellohan on jo noin paljon! Kohtahan jaadaan lahjatkin... Ohi on." Tutuu että se lipuu ohi ja missaan jotain oleellista.

Joulua seuraa aina yhtä masentava uusi vuosi. Voisin varmaan lähteä jonnekin jos haluaisin, mutta totta puhuen ei sekään kiinnosta. Uudesta vuodesta on syntynyt jonkin sortin angst-päivä. Yleensä laahustan ympäriinsä mieli maassa ja katson naama vakavana huonoja komedioita mässäten sipsejä. Jehee. Miksikö se sitten on masentava päivä?

Joka uusi vuosi, kuten tänä vuonnakin tajuan, kuinka p*ska vuosi on takana ja kuinka yksinäinen olen.

Joka päivä kun näen perheemme kissan uinumassa makeasti sohvalla voisin mielikuvituksessani nähdä pääni yläpuolelle nousevan mustan savupilven... Haluan vaihtaa osia kissani kanssa! Nytkin väsyttää niin pirusti että silmäluomet vain lipsahtelevat kiinni vaikka pitäisi lukea ruotsin sanakokeisiin ja tehdä karmea kasa nettitehtäviä... g__g

Olen lähiaikoina pohdiskellut tätä ainaista tasa-arvon ongelmaa. Älkääkä nyt miettikö siellä: "Eih, taas joku feministi...", en meinaan sanoisi itseäni feministiksi. Joskus olen jopa sovinistinen, mikä on aika koomista... Feministi olen siinä mielessä että joskus jos kohtaan jotain epäoikeudenmukaista, se saa minut ärtymään. Mutta toisaalta äärimmäinen feminismi saa minut synkäksi - eihän sekään tasa-arvoon johda jos miehiä syytetään joka asiasta.

Eniten minua ehkä häiritsee yleistäiminen, "jotkut naiset" ja "jotkut miehet" ovat usein "naiset" ja "miehet", mikä on naurettavaa. Jos yksilö tekee virheen, kaikkien otsat leimataan vai? On olemassa miehiä jotka näkevät naisen objektina, mutta eivät kaikki. Ja on olemassa naisia, jotka näkevät miehen objektina, mutta eivät kaikki. Mutta silti jotkut eivät tätä asiaa käsitä.

Olen jopa koulussani saanut kohdata tätä ns. äärimmäistä feminismiä, ja minua suoraan sanottuna nolottaa moinen. Äidinkielen tunnilla väitellessä vastakkain olivat hieman tietyllä tavalla naisiin suhtautuva macho-tyyppi ja feministiksi varmasti selän takana haukuttu tyttö. Keskustelu oli sellaista, että poika yleisti jatkuvasti, kun taas tyttö takertui joka ikiseen sanaan joka oli hiemankin viitteellinen. No eihän sellaisesta loppua tule...

Kyllähän minäkin joskus vimmastun, mutta yleensä vain silloin kun ollaan menty jo liian pitkälle. Esimerkiksi se inhottaa minua kuinka helpolla miehet pääsevät raiskauksen tehdessään, tai se kuinka lähi-idässä on käytetty törkeää rankaisutapaa; rikoksen tehnyttä ei ole löydetty joten esim. hänen siskonsa on joukkoraiskattu. Mutta tällaiset asiat järkyttävät varmasti kaikkia, ainakin niitä joilla on hieman myötäelämisen taitoa ja järkeä päässä.

Toki tietynlainen seksismikin ottaa joskus päähän. Kyllä minä vaan muistan kuinka viime kesänä kiehuin kun kesätyö-pomoni oli hyvin vähättelevä ja ivallinen, mutta tuollaiset asiat tokkopa koskaan muuttuvat. Täällä on mätiäkin ihmisiä, ja heitä ei voi muuttaa jos he eivät itse sitä tahdo.

Kaikkein kamalinta mitä minulle on tapahtunut miehiä ajatellen on ollut ahdistelluksi tuleminen... Menee kyllä turhan henkilökohtaiseksi tämä kirjoitus, mutta kaipa tästä on pakko sanoa. Ensimmäinen kerta kun jouduin "lääpityksi" oli koulussa, mutta se nyt ei vielä ollut vakavaakaan. Tyyppi kuitenkin tuli turhan lähelle ja puhui jotain ällöttävän lipevällä äänellä. Ja vaikka hän ei edes kosketellut tai mitään, kammosin pitkään näkeväni hänet. Nykyään pidän häntä lähinnä pilkkanani, mutta odotas jos on vähänkin avonainen paita päällä niin kyllä sieltä tietty katse tulee... En kyllä pukeudu tätä tyyppiä varten jos siitä lähdetään, ja yleensäkin pukeudun todella hillitysti verrattuna joihinkin karmmottaviin "heruttajiin".

Toinen kerta oli kaupungilla, kun kävelin itsekseni kadulla. Yhtäkkiä joku hieman känninen tyyppi vain tarrasi takamuksesta ja otti ranteestani kiinni. Säikähdin ihan julmetusti ja tyyppi jotain löperteli että olen kivannäköinen ja plaaplaa lähdetkös mukaan. En sanonut mitään vaan lähdin vaan kävelemään kovaa vauhtia eteenpäin. Onneksi tyyppi ei sentään seuraamaan lähtenyt, vaikka välikohtaus tapahtuikin keskustassa. Mutta kyllä tämän jälkeen on aina ollut sellainen hieman epäluuloinen tunne. Tyyliin kävelee kaikkien ihmisten ohi jättäen metrin välimatkan varmuuden vuoksi...

Mutta kyllä noistakin pienistä on muitakin jälkiä jäänyt. Inhoan sitä jos joku koskettaa minua yhtäkkiä kun en ole varautunut siihen tai en halua että kukaan koskee. Kerroin tästä vasta äskettäin kaverilleni. Hän kylläkin tuntui ottavan sen vitsinä, mitä se ei ole.

Ahdistelun, hyväksikäytön tai raiskauksen yhteydessä tulee usein ilmi se, että onko nainen ollut jotenkin osallisena tähän omalla olemuksellaan. Tämä on myös yksi niistä asioista jotka saavat vereni jos ei kiehumaan, niin ainakin höyryämään. Jos nainen on menossa esimerkiksi treffeille miehen kanssa joka on miellyttävä ja mukava, hän ei ole pukeutunut seksikkäästi siksi, että kenellä tahansa olisi kutsukortti hänen seuraansa. Sama pätee myös miehiin, jos mies on hyvännäköinen ja laittautunut, ei hän silti ole kaikkien tarjolla, vaan yleensä haluaa miellyttää tiettyä henkilöä.

No kaipa tässä on tarpeeksi jupinaa sen verran jo että on lopettelun aika. Koko tekstini pääpointti on, että yleistäminen, ja kumman tahansa sukupuolen liioiteltu osoittelu ei johda yhtikäs mihinkään. Mielestäni naisen aseman parantamisessa on järkeä, mutta se ei saa mennä liiallisuuksiin. Luin juuri tänään lehdestä että Ruotsin mikä lie feministiryhmä on esittänyt miehille määrättäväksi sakkoveroa... Tämä on juuri esimerkki turhasta liioittelusta.

Otan osaa kaikkien niiden suruun, jotka ovat menettäneet läheisiä ihmisiä Jokelan eilisessä järkyttävässä tapahtumassa, tai jotka ovat muuten vain järkyttyneitä ja kärsivät pahasta olosta juuri nyt.

En vielä eilen pystynyt kirjoittamaan tapahtuneesta järkytykseni vuoksi. Koko illan vain istuin ja pohdin ja välillä tutkin nettisivuja. Vaikka oma kouluni on kaukana Tuusulasta, tämä ammuskelu järkytti minut syvästi. Miten tällaista voi tapahtua Suomessa?

Uutisen kuultuani minut valtasi pian äärimmäinen turvattomuuden tunne. Suomalainen koulukaan ei ole näemmä enää turvallinen. Jenkkilässähän tällaista on tapahtunut paljon, mutta että täälläkin? Minua alkoi pelottaa, että entä jos joku toinen ampujan ajatusmaailman jakava ihminen saa päähänsä toimia samoin? Entä jos joku muukin saa päähänä tuoda aseen kouluun ja aloittaa hirveän verilöylyn? Isäni kertoi tänään, että uutisissa sanottiin joidenkin puolustaneen ampujaa netissä! Vakuuttaneen olevansa hänen puolellaan! Olin koulussa hiljainen mutta rauhaton. Eilisen tapahtumien jälkeen paljastui, että kaikki on mahdollista.

Miksi tällaista sitten tapahtuu? Voi olla että yleisesti katsoen nuoret voivat huonosti, mutta kukaan ei ehdi kuuntelemaan heitä. Ainakin meidän koululamme en edes tiedä, kenelle voisi mennä puhumaan asioistaan jos tuntuisi siltä. Kun ihminen kerää vihaa vuosikausia sisäänsä eikä pääse purkamaan sitä, kaikki räjähtää jonain päivänä käsiin. Todennäköisesti juuri näin on käynyt ampujalle. Onko mielenterveystyön merkitys nuorten parissa unohdettu?

Outo päivä. Olen tänään pelannut PC-peliä Onia, joka on niinkin vanha kuin 2001 vuonna tehty... Mutta teki vain mieli räiskiä jotain.... Välillä sitä iskee oudot mieliteot arjen keskellä. Tuon lisäksi olen katsonut Emma-elokuvan jonka sain juuri - suuri pettymys! Odotin jotain paljon mieleenpainuvampaa... Suoraan sanottuna haukottelin ja päähenkilö sai minut ärtymään (ei näyttelijävalinta vaan hahmon luonne). Loppukin oli ennalta-arvattava. Plaah. Kyllä Lehvien varjossa oli paljon mielenkiintoisempaa katsottavaa.

Lomakin alkoi. Ja olin jo tänään pitkästynyt! Menin jopa tunniksi ulos haravoimaan ja muuten vain pyöriskelemään ympäriinsä. Pää oli täynnä ajatuksia. Lähinnä ajatukseni pyörivät juuri romantiikan ympärillä. Mietin muinoista ihastustani. En ikävöinyt häntä, mutta muistelin miltä kaikki oli tuntunut. Olin "rakastunut"* ensisilmäyksellä (*tiedän että rakastua/rakastaa ei oikeastaan voi jos ei tunne ihmistä, mutta ainakin se oli pirunmoinen ihastuminen, huuma, jos ei rakastuminen). Mietin myös entä jos en olisi ikinä ihastunut häneen. Millainen olisin? Hänellä oli tavallaan merkittävä vaikutus elämääni pari vuotta, varsinkin ensimmäisenä vuotena. Olin korviani myöten ihastunut häneen mutten koskaan uskaltanut tehdä aloitetta ujouteni tähden.

Mutta vielä siitä ihastumisesta... En ole ikinä tuntenut vastaavaa. Kaikki taustalla tapahtuva katosi ja hidastui. Sydämeni löi niin nopeasti että tunsin melkein pakahtuvani. Jähmetyin paikalleni seisomaan kun hän lipui ohitseni ja hymyili. Hymyili ja sulatti minut, iski sirpaleiksi. Ja sen jälkeen en saanut häntä mielestäni. Miksi hän kiinnitti huomioni, ei johtunut vain siitä että hän oli suloinen. Vaan se hymy, katse... Kuin salamanisku. Olin loppu päivän aivan sekaisin.

Luulenpa, että mietin näitä asioita, koska Lehvien varjossa-elokuvan eräs kohtaus vaikutti ajatuksiini niin suuresti... Näet kohtaus (tätä ei varmaan lueta juonipaljastukseksi, mutta jos et halua tietää mitään elokuvasta, älä lue!) jossa Dick Dewy saapui kuoron kera laulamaan joululaulua Fancy Dayn ikunan alle. Kun Fancy saapuu hymyileväisenä ikkunaan, Dick katselee vielä muualle. Mutta kun hän kääntää katseensa Fancyyn, hän vaikenee ja jää tuijottamaan kaunotarta suu avonna. Kohta hän jatkaa laulua, mutta vaisusti ja takerrellen tuijottaen yhä naista kuin hänen elämänsä riippuisi siitä.

En muista ikinä nähneeni noin voimakasta kohtausta... Voimakkaalla tarkoitan sitä, että tunsin väreilyt ruudun toiselle puolelle asti. Saatoin tuntea Dickin sydämensykkeet ja huumaantumisen. Jo tämän takia rakastuin elokuvaan... Ensisilmäyksellä rakastumista ei voisi kuvata paremmin ja romanttisemmin kuin tuossa kohtauksessa!

Heh heh... Palasinpa näköjään takaisin elokuvan tunnelmiin (sepitin siitä näet viime kirjoituksessanikin). En ole kai päässyt yli elämyksestäni. Olin tiistain jälkeen koulussakin jossain muissa maailmoissa, haaveillen... Surullista on että saan kokea romantiikkaa vain sen mainitsemani ihanan fiktion kautta. Olisihan se mukavaa saada joskus niitä oikeitakin ihania kokemuksia...

Pistänpä vielä kuvan jossa ovat Lehvien varjossa elokuvan hahmot, Fancy Day ja Dick Dewy (onpa miekkosella vahvat kulmakarvat! x] mut on se silti niin komeaaa)

Nyt soi: Keane - She has no time

Siltä minusta tuntuukiin. Ja tuon kappaleen sanat kuvastavat elämääni:

You think your days are uneventful
And no one ever thinks about you
She goes her own way
She goes her own way

You think your days are ordinary
And no one ever thinks about you
But we're all the same
And she can hardly breathe without you

She says she has no time for you now
She says she has no time

Well think about the lonely people
And think about the day she found you
Or lie to yourself
And see it all dissolve around you

She says She has no time for you now
She says she has no time for you now
She says she has no time
She says she has no time

Lonely people tumble downwards
And my heart opens up to you
When she says she has no time for you now
She says she has no time for you now
She says she has no time

----

Se epäkohta tuossa kylläkin on, etten ole löytänyt ketään.

Onneksi viimeinen koe on huomenna. En muuten jaksaisi enää. Pitäisi tehdä vielä matematiikan harjoitustehtäviä, mutta en meinaa jaksaa keskittyä moiseen. Lisäksi kun äsken yritin jotain pakertaa, en osannut. Menee varmaan todella huonosti. Ajan huomenna kokeen jälkeen pyörällä kotiin n. 15 km. Matkan aikana ehdin kyllä tuulettaa ajatuksiani. Ja sen jälkeen olen toivon mukaan hyvällä tuulella.

En tiedä miksi, olenko pohjimmiltani runoilijasielu vai miksi, mutta lähiaikoina mieleeni on alkanut ponnahdella eriskummallisia lauseita keskellä arkea. Niitä tulee usein jos vaikka kävelen yksinäni ja kuuntelen musiikkia. Tänään kun istuin linja-autossa, näin valkeita kukkia ja yhtäkkiä mieleeni vain pulpahti kuin sitaatti mistäkin romaanista: "Näin valkoisia kukkia tien poskessa vaikka oli jo lokakuu." Automatkalla ajatukseni kaikuivat: "Olen onnellinen vain silloin kun minun ei tarvitse elää todellisten tähtien alla."

Pitää kai kohta tehdä lauseiden pohjalta romaani. Mutta ne kannattaisi ainakin kirjata ylös, koska usein n ovat hyvin kauniita. Kuin laulun sanoja. Ehkä runosuoneni yrittää pulputa. Aikoinaan olin näet kovakin runoilemaan mutta en ole tehnyt sitä yli vuoteen.

Sumuista taas, taas. Eilenkin oli. Kertooko se jotain? Ehkä ei. Mutta tulevaisuutenikin tuntuu olevan sumussa, kaikki on jotenkin epäselvää. Haluankin kerrankin elää tässä hetkessä, mikä on hyvä. Yleensä kun sorrun pelkäämään tulevia ongelmia ennen kuin ne ovat edes ilmestyneet.

Tajusin viime viikolla töissä ollessani, että oikeastaan kaikki on tällä hetkellä aika hyvin. En kärsi sydänsuruista, ikävöi ketään tai tunne oloani jatkuvasti surkeaksi. Se on helpottavaa. Ehkä oli vain hyvä etten ihastunut kuluneena kouluvuotena -vältyin sydänsuruilta joita olen saanut jok' ikisestä ihastuksestani. Ihastukseni kun tuppaavat aina päättyvän huonosti, valitettavasti.

Tällä hetkellä en edes halua seurustella, haluan olla oman elämäni ensimmäinen ihminen. Ehkä olen viimein turtunut vuosikausien yksinäisyyden takia ja tajunnut etten kuole vaikka vierelläni ei olisi joku joka paijailisi päätä ja hokisi: "Rakastan sinua." Joskus tietenkin tulee niitä hetkiä kun kaipaisi fyysistä kosketusta, halauksia, hellittelyä ja suudelmia... Mutta en varmaan kaipaa niitä samoin kuin sellaiset jotka ovat seurustelleet. En ole päässyt niistä nauttimaan, joten en osaa kaivata niitä. Surullisinta yli 17 vuoden yksinäisyydessä on se, kun tulee niitä päiviä kun haluaisi että joku paijaisi päätä ja hokisi: "Rakastan sinua.". Ja ennen kaikkea pitäisi sylissään, hellästi, turvassa.

En ole sanonut ikinä toiselle ihmiselle "Rakastan sinua.". Oli sitten aika ikävää kun viime lukuvuonna otin ilmaisutaitoa ja harjoittelimme äänenkäyttöä. Opettajalla oli kyllä aika aivot kun keksi lauseeksi "Hei, mä rakastan sua!", jota meidän piti hokea tyhjässä auditoriossa, ensin kuiskaten, lopulta huutaen niin kovaa kuin mahdollista. Se oli kaikkea muuta kuin mukavaa, kun en meinannut saada niitä sanoja millään suustani....

Tällä hetkellä olen kuitenkin mieluummin sinkku (hehhee, noh enpä ole koskaan ollut ei-sinkku), koska tahdon setviä asiat itseni kesken ennen kuin otan toisen osapuolen ongelmieni keskelle. En voi rakastaa toista ihmistä, jos en ensiksi opettele rakastamaan itseäni...

Miksi aika matelee silloin kun se ei saisi? Ja miksi se juoksee edellä kovaa vauhtia karkuun kun se saisi madella? Nämä kolme päivää vain noruivat pois päiväjärjestyksestä. En edes tehnyt mitään... Luin romaania, surffasin netissä, piirsin ja söin juhannusruokaa. Se siitä. Ei mitään mieleenpainuvaa.

Kammottaa töihin meno, oikeastaan tällä hetkellä kaikki kammottaa. En tahdo aikuiseksi. Olen vajaan vuoden päästä täysi-ikäinen, se pelottaa. Eihän se mikään maailman nurin kääntävä juttu ole, mutta se lisää vastuuta. Tunnen aina vain olevani pikku-kakara, en ihminen jonka pitäisi pikkuhiljaa siirtyä aikuisuuteen. Mikä minustakin mahtaa tulla? Veikkaan että pitkäaikaistyötön luuseri joka kirjoittaa tähän samaan blogiin vielä silloinkin.

Onneksi lomaa on vielä yli kuukausi, mutta mihin se ensimmäinen katosi?! Kesätyö pistää viikot vilisemään, vaikka aika kuluukin töissä tuskastuttavan hitaasti. Kotiin päästyä tunnit menevät hirveällä ryminällä aina iltamyöhiin saakka ja tuntuu että valvon myöhään juuri senkin takia, että tuntuu ettei päivä riitä mihinkään. Kesäkuu on mennyt kuin silmänräpäyksessä. Vielä pitää kestää töissä puurtamista kaksi viikkoa (jotkut onnekkaat lopettavat työnsä JO nyt...), ja sen jälkeen minulla on noin kuuden viikon vapaa. Työnantaja ehdotti että voisin jäädä pidempäänkin, jolloin yritin pitää naamani peruslukemilla samaan aikaan kun meinasin päästää järkytyksen ähkäisyn tai saada mielipuolisen naurukohtauksen asian epätodennäköisyyden tähden. Minäkö olisin vapaaehtoisesti töissä vielä heinäkuunkin?! Ei kiitos.En vaikka maksaisivat pientä ekstraa. Enhän muuten jaksa raahautua syksyllä lukioon, toiselle  vuodelle.

Pelkään nyt sitä, että heinäkuu (se mitä 6.7. jälkeen on jäljellä) menee aivan liian nopeasti, ja kohta huomaankin olevani taas tutussa koulurakennuksessa joka tällä hetkellä nostattaa niskavillani pystyyn. Noh, suotta sitä minä tässä vaiheessa murehdin, täytyy yrittää nauttia näistä hetkistä. Eniten rakastan lomassa sitä, ettei tarvi koko ajan miettiä: "Pitäisi tehdä essee, äääh, huomenna on sanikset! Ainiin se ainekin, ja matikanläksyt tekemättä vaikka kello näyttää noin paljon!". Vaikka olisin kesätöissäkin, niin sen voin sentään työntää mielestäni kun pääsen kotiin ja rentoutua.

Juhannuksesta ja valoisuudestako se johtuu, mutta tänään olen ollut aika haaveilevalla päällä... Monta kertaa olen löytänyt itseni huokailemasta ja katselemasta metsän suuntaan. Innostuin jopa pitkästä aikaa kirjoittamaan, tarinaa siis. Ja inspiraation kirjoittamiseeni antoi metsä, joka kohoaa talomme lähellä ympäröiden sitä lännessä.

Vuosia sitten unelmoin että siellä todella olisi jokin piilotettu muu maailma. Se oli varmaan sitä aikaa kun jouduin fantasian pauloihin ja halusin paeta todellista maailmaa. Minua kiusattiin koko ala-asteen ajan, joten olen elänyt aika paljon mielikuvitsmaailmoissa, turvassa. Kuvittelin että metsässä olisi salainen portti johonkin toiseen maailmaan. Ja TSH-innostuksen jälkeen uneksin siellä olevan haltijoiden asuinsija, salattu, mutta sellainen että voisin päästä sinne. En kuitenkaan uskaltanut lähteä yksin metsään koska olin katsonut myös elokuvan Blair Witch Project, ja sen jälkeen minua ei olisi saanut metsään kirveelläkään...

Nyt asiat ovat kuitenkin toisin. Keväällä aloin liikkua metsässä, ja se on ihanaa! Suosittelen lämpimästi (kunhan ette eksy!). Metsässä jos missä luontoa voi päästä lähelle. Rakastan luontoa siksi, että siellä kaikki ovat samanarvoisia, eikä ketään voi erotella ulkonäön, omaisuuden tai lahjojen mukaan. Luonto pysyy samana, vaikka maailma muuttuu. Olen aina tuntenut luonnon tärkeäksi osaksi elämääni, siksi blogini nimikin on "Paljain jaloin", koska niin minä kesäisin kuljen paikasta toiseen (paitsi en metsässä, liikaa muurahaisia, käärmeitä yms...).

Olisipa ihanaa joskus vain hiljentyä luonnon keskellä ja unohtaa kaikki, mutta miksi huolet aina alkavat kiskoa hiuksista muistuttamalla olemassaolostaan. Inhoan nykymaailmaa, joka on niin pinnallinen ja kaikinpuolin materialistinen. Tai eihän maailma ole muuttunut, vaan sen päällä vaeltavat ihmiset, joilla mielessä pyörivät vain raha, valta, kauneus ja menestys. Mitä tapahtui uskollisuudelle, ikuiselle ystävyydelle, rehellisyydelle ja epäitsekkyydelle? Nykyihmisen meininki on: "Minä minä minä!" Jaloilla teoilla ei ole merkitystä, koska tulee aina joku joka kaataa kaiken itsekkäin perustein.

Miten ihmiset saataisiin heräämään ja avaamaan silmänsä? Minäkin vain valitan siitä minkälaista kesätöissä on ja "vali vali", vaikka jossain tuolla ihmiset näkevät nälkää ja kuolevat sairauksiin likaisesta juomavedestä. Minäkin olen pinnallinen. En voi pukea mitä tahansa kouluun vaikka jollakin ei ole vaatteita lainkaan. Valitan kouluruoan pahasta mausta vaikka joku voisi elää sillä pari päivää pidemmän elämän. Mitä minä siis olen muille saarnaamaan. Mutta sen tiedän etten ole pahimmasta päästä. Kannatan vilpittömiä aikeita ja yritän elää itse mahdollisimman epäitsekkäästi vaikka olen siksi tullut hyväksikäytetyksi kiltteyteni tähden ja saanut lopulta siipeeni. Mutta sehän on vain elämää, eikö niin?