Harmillinen alakuloisuus pääsi iskemään taas päälle tällä viikolla. Syitä siihen voi olla monia. Ensinnäkin T on kiinni tämän viikonlopun ja pääsee näillä näkymin lomille ensi perjantaina tai lauantaina. On ollut aika tukala ikävä ja harmitus. Toiseksi, syntymäpäiväni oli eilen, ja kuten aina, jälleen kerran minulla oli ihme surumielisyys päällä heti aamusta. Kyllä se sitten vähän helpotti ja mieli piristyi edes kohtuulliseksi, kun sai tutuilta onnitteluita ja yksi kaveri, An, tuli illalla käymään. Herkuttelimme, juttelimme, ja lähdimme vielä vähäksi aikaa keskustaan terassille ja päädyimme lopulta nurtsille istuskelemaan ja juttelemaan, kun terassit olivat ihan tukossa ihmisistä ja ei ollut toivoakaan saada pöytää.

Ei nyt sentään ollut niin mälsä syntymäpäivä kuin monena edellisenä vuonna, mutta olisin kyllä toivonut jotain vielä astetta isompaa piristystä. Kun tulin kotiin, tyhjä asunto (Milka-kultaa lukuun ottamatta) ahdisti niin pirusti. Menin pala kurkussa nukkumaan, ja ajattelin taas T:tä.

Onneksi tämä viimeisen kuukauden inttileskeys lyhenee päivä päivältä. Onhan tämä ollut kokemus sinänsä, kun on joutunut itsenäisesti elelemään täällä ja suhdekin on kasvanut välimatkan takia, mutta olen silti helpottunut, että kohta tämä loppuu. Kun ei tuo armeija ole kuitenkaan ollut suhteelle helppoa, kun jatkuvasti tunteet ovat sotkussa ja välillä on ihan etääntynyt olo toisesta. Vaikka olen ihmeen kivuttomastikin selvinnyt, hajotuksen hetkiä on ollut silti.

Nämä kiinni olo -viikonloput hajottavat ja masentavat ehkä eniten, kun ei ole koulua/töitä, ja aika meinaa tulla pitkäksi yksin kotona. Kävin minä tänään uimassa, katselin leffaa ja seuraavaksi ajattelin vähän pelailla jotain, mutta puisevaa on jotenkin.

Mutta kuten sanottu aiemmin, onneksi päivät vähenevät koko ajan.

Tj 27