Enpä ole piiiitkään aikaan kirjoittanut blogiini mitään, tämä on jotenkin vaan jäänyt. Mutta nyt minulla on kauhea tarve purkaa ketutustani, ja mikä olisikaan parempi paikka.

Juttu meni näin: Minulla on ollut rankka viikko/parikin rankkaa viikkoa, ja kaipasin kovasti pientä tuulettumista ulkona. Kaikki kaverini tällä paikkakunnalla ovat kuitenkin niin muiden juttujensa parissa, ettei kenelläkään ollut kiinnostusta tai aikaa lähteä kanssani ulos. No, tänään kouluryhmämme lounaalla sanoin yhdelle kivalle ryhmäläisellemme, A:lle, että harmittaa kun kaikilla on jotain ja haluaisin tehdä jotain kivaa. Kun hän lähti lounaalta, hän sanoi että "mä sit soitan sulle illalla jos mä ja ... lähdetään viihteelle, niin lähde meidän mukaan". Ehdotus ilahdutti, ja sanoin lähteväni mielelläni, jos he vaan ovat menossa.

Ilta tuli, ja mitään puhelua ei kuulunut. Päättelin, etteivät he varmaan sitten lähde, ja pistäydyin T:n kanssa pikaisesti keskustassa ihan vaan syömässä enkä juomassa. Oloni oli kuitenkin vähän maassa, koska olisin halunnut pienen irtioton, ja T:n kanssa se oli taas sitä, että istutaan bussissa, hesessä, vähän aikaa baarissa lämmittelemässä ja sitten taas bussissa matkalla kotiin ilman sen kummempia jutunaiheita.

Kävimme nukkumaan, ja vähän ennen kolmea herään tekstariin. Se on A:lta, ja siinä pyydetään minua tulemaan keskustaan hänen ja parin muun kanssa. Tekstarissa myös mainitaan että A yritti soittaa, muttei jostain syystä saanut yhteyttä minuun. Ihmettelen, kunnes tajuan, että viestin saapumisaikana lukee jotain iltaseitsemän jälkeen.

Siis voi elämän kevät... No, minullahan pamahti pettymys- ja ketutuskäyrä äkkiä ylös, kun tajusin, että hei, minua oli pyydetty, mutta puhelin ei halunnut minulle kertoa siitä kuin vasta kello kolmelta yöllä vaikka pyyntö tuli jo seitsemältä.

Huoh. Miten naurettavan p*ska tuuri ihmisellä voi oikeasti olla? En tajua. Nyt harmittaa niin kerpeleesti ja en saa unta. Voi kuulostaa jonkun korviin naurettavalta, että olen ihan hiilenä tällaisesta, mutta oikeasti, minulle tulee niin harvoin tilaisuuksia päästä ulos yhtään mihinkään kenenkään kanssa kun kukaan ei koskaan jaksa lähteä tai on muita menoja, niin sitten kun kerrankin joku haluaisi minut mukaan niin ehei, puhelin tekee tenät, en tiedä sitten että minunko vai A:n, mutta joka tapauksessa.

Nyt vasta tekeekin mieli vetää ne perseet niin kuin on tehnyt jo monta päivää, mutta menipä tämäkin mahdollisuus ohi. Jee.

Ikävä.

Harmillinen alakuloisuus pääsi iskemään taas päälle tällä viikolla. Syitä siihen voi olla monia. Ensinnäkin T on kiinni tämän viikonlopun ja pääsee näillä näkymin lomille ensi perjantaina tai lauantaina. On ollut aika tukala ikävä ja harmitus. Toiseksi, syntymäpäiväni oli eilen, ja kuten aina, jälleen kerran minulla oli ihme surumielisyys päällä heti aamusta. Kyllä se sitten vähän helpotti ja mieli piristyi edes kohtuulliseksi, kun sai tutuilta onnitteluita ja yksi kaveri, An, tuli illalla käymään. Herkuttelimme, juttelimme, ja lähdimme vielä vähäksi aikaa keskustaan terassille ja päädyimme lopulta nurtsille istuskelemaan ja juttelemaan, kun terassit olivat ihan tukossa ihmisistä ja ei ollut toivoakaan saada pöytää.

Ei nyt sentään ollut niin mälsä syntymäpäivä kuin monena edellisenä vuonna, mutta olisin kyllä toivonut jotain vielä astetta isompaa piristystä. Kun tulin kotiin, tyhjä asunto (Milka-kultaa lukuun ottamatta) ahdisti niin pirusti. Menin pala kurkussa nukkumaan, ja ajattelin taas T:tä.

Onneksi tämä viimeisen kuukauden inttileskeys lyhenee päivä päivältä. Onhan tämä ollut kokemus sinänsä, kun on joutunut itsenäisesti elelemään täällä ja suhdekin on kasvanut välimatkan takia, mutta olen silti helpottunut, että kohta tämä loppuu. Kun ei tuo armeija ole kuitenkaan ollut suhteelle helppoa, kun jatkuvasti tunteet ovat sotkussa ja välillä on ihan etääntynyt olo toisesta. Vaikka olen ihmeen kivuttomastikin selvinnyt, hajotuksen hetkiä on ollut silti.

Nämä kiinni olo -viikonloput hajottavat ja masentavat ehkä eniten, kun ei ole koulua/töitä, ja aika meinaa tulla pitkäksi yksin kotona. Kävin minä tänään uimassa, katselin leffaa ja seuraavaksi ajattelin vähän pelailla jotain, mutta puisevaa on jotenkin.

Mutta kuten sanottu aiemmin, onneksi päivät vähenevät koko ajan.

Tj 27

Se olisi sitten kesä ja vapaus koulusta, ah. Aloitin töissä maanantaina, mutta tänään alkoi vapaat ensi maanantaihin asti. Töissä on ollut ihan mukavaa, kyseessä on sama paikka, jossa olin työharjoittelussa viime vuonna. Töitä on juhannuseen asti, ja sitten onkin luvassa lomailua. Eipä auttanut kuin nostaa opintolainaa, kun ei ole kesälle muuta rahantuloa kuin tältä neljältä viikolta.

Harmittaa vaan kun nyt on vähän flunssainen olo. Eilen alkoi yskittää ja nyt olo on ihan pöhnöinen. Toivottavasti en ole tulossa kipeäksi.

Näin muuten aamulla aivan kauheaa unta, en jaksa sitä tänne alkaa kirjoittaa, koska se oli niin sekava ja ahdistava, mutta tuli aika ikävä olo siitä. En muista milloin viimeksi olisin nähnyt noin ahdistavaa unta.

Pitää mennä varmaan huomenna tarkastuttamaan näkö, kun tuntuu että se on heikennyt radikaalisti ihan viime aikoina. En meinaa millään saada selvää tienviitoista, vaan joudun menemään aika lähelle ennen kuin vähän alkaa selkiintyä. Lisäksi nytkin minun on vaikea tarkentaa katsetta esim. selaimen tekstiin tai tähän tekstiin, vaan teksti on hitusen epäselvää. Huoh. En niin millään haluaisi silmälaseja, kun kerta näköni on tähän asti pysynyt hyvänä, mutta pakkohan se kai on, jos alkaa näkö näin selvästi heikentyä. Piilolinssejä en varmaan voi edes käyttää, kun silmäni ovat niin herkät ja ärtyvät helposti.

Enpä olekaan vähään aikaan päivitellyt kuulumisiani tänne. Tämä kevät on mennyt hirmu nopeasti, ja tuntuu, että elämä pyörii nykyisin ihan liikaa koulun ja nukkumisen ympärillä. Meillä on näet ollut harjoittelun jälkeisen jakson aikana yllättävän monta suurtöistä kurssia, ja ties mitä hirveitä kirjallisia töitä niihin liittyen. Nyt olen havahtunut siihen, että on viimeinen kouluviikko ja ensi viikolla alkaa työt. Omituista...

Jonkin verran on ollut taas kevätväsymystä ilmassa. Olen nukkunut järkyttävän paljon, ja erityisesti myöhemmin iltapäivällä minun on välillä vaikeaa pysyä hereillä. Onneksi aamu-unisuus on kuitenkin ollut ihmeen vähäistä, ehkä siksi, että opettelin harjoitteluaikana menemään aikaisemmin nukkumaan.

Tuntuu niin hyvältä, kun katsoo parvekkeen ikkunasta ulos, ja näkee koivut vihreiden lehtiensä peitossa ja auringon paistavan. Kesä tekee tuloaan. Minulla on jonkin verran odotuksia tälle kesälle, ja toivon että tästä tulisi parempi kesä kuin vähään aikaan. Ei sinänsä viime kesässä vikaa ollut, mutta T:n inttiin lähtö oli silloin inhottavasti mielessä koko ajan. Nyt sen sijaan T pääsee intistä heinäkuussa.

On tässä vuodessa ollutkin kestämistä... Milloin on kauhea ikävä, milloin taas vierastaa tuota lomille pääsevää miestään. Tunteet ovat olleet jatkuvasti sekaisin. Välillä olen myös pelännyt, että ovatko tunteeni hiipuneet, kun ei olekaan niin ikävä toista ja pärjää ihan hyvin itsekseenkin. Mutta toisten kertomusten mukaan tämä kuuluu asiaan. Kuka jaksaisikaan ikävöidä 24/7 toista? Ehkä toisesta etääntyminen on tarpeen tämän rasittavan ero-yhdessäolo-ero-yhdessäolo -jojotilanteen sietämiseksi. Sitten tulee kyllä jännät paikat kun T pääsee takaisin siviiliin, varsinkin kun kyseessä on kesä ja kummallakaan ei pitäisi näillä näkymin olla töitä tuolloin heinäkuussa.

Olen näet myös nauttinut yksinolon suomasta rauhasta ja ajasta, sekä siitä, että voi itse päättää milloin siivoaa, milloin syö, mitä syö jne. On myös jäänyt enemmän aikaa nähdä kavereita. Tylsäksihän tämä käy silloin jos ei ole koulua tai töitä (siitä sain karvaan kokemuksen näet viime kesänä ennen koulun alkua), mutta nyt kun on kuitenkin tekemistä, niin viikot menevät aika leppoisasti ja nopeasti. Ja onhan se kiva tietää, että pärjäisin myös tarvittaessa yksin, enkä ole täysin ripustautunut toiseen.

Mutta kaikesta huolimatta olen ihan tyytyväinen, että armeija-aika on kohta ohi, ja saan taas kultani takaisin kotiin.